Ja rahoja karttuu paperiin, Ja monta on armollista. Ja Peltosen, muonarenginkin, Jo tupahan tuodaan lista.
Ja Peltonen hieman aprikoi: Yks vain oli pantavaksi —, Mut naapuri toisen lainaks soi, Ja listahan pantiin kaksi.
Kakskymmentä antoi herra von — Ja kaks pani muonarenki. Mut puolet Suomea puutteess' on, Ja lienevät Peltosenki…
ITÄTUULESSA.
Runo Kansalaisjuhlassa Tampereella 10/4 1890. Valtiopäiväjärjestyksen vahvistamisen muistopäivänä.
Täm' on isojen vihojen vaikea maa, Tämä Suomen ranta rukka, Täm' on tuhanten surujen tuttu maa, Täm' on syksyn surkea kukka. Miks vaalisin kukkaani värjyävää, Kait kohta sen hyytävi halla? Kait pian se jo kylmänä kimmeltää Sen tulevan talven alla.
Vain Luojani tiesi ne viljavat veet, Ne, joilla sen kostuan juuret, Ne hurmevirrat, ne kyyneleet, Ja ne hikihelmeni suuret; Sadat kerrat jo sentään sen kylmäsi jää, Ja sen turmeli valkeat vainon, Miks vaalisin kukkaani värjyävää, Suon kuolla jo kukkani ainon.
Ei, ei! Se ei kuolla, ei kylmetä saa, Ei jouda se koskaan hukkaan! Niin kallis on kansalle syntymämaa, Se on suostunut surujen kukkaan. Minä valvatan vieläkin vienoistain, Siks kun mulla sykkivi rinta, Ja mä varjelen maatani mairettain, Jos henkeni ois sen hinta.
Mit' on kylvänyt runsas rakkauten', Se vihanko viimoja horjuis? Se horjuisko valtoja vääryyden, Sit' eiköpä totuus torjuis? Käy tänne vain vihan, valheen mies, On turhat sun tahratut kalpas, On tuttuja meillä sun tummat ties Ja portill' on vartio valpas!
Sä päällemme peikot nostaos vain, Joka polvulle pankosi ansa, Ja hylkiöt kullalla ostaos vain, — Jää jäljelle Suomen kansa, Kysy, mit' on sen laki ja oikeus, Ja mihin se hintahan myödään, Jok' ainoa mies on Vibelius, Käs' jäykkänä kirjahan lyödään.