Se on ollut se yksi ja ainoa, Joka tuonut on tuskissa hoivon, Se on ollut se yksi ja ainoa, Johon onnettuudessa toivon. Se on ollut aarteeni arvokkain, Sit' ei saa tallata jaloin! Se on annettu armona Jumalain, Se on vannottu keisarivaloin!
Ei uhkaas se säiky, ei sorrantaas, Ja jos hetkeks sen herpoisi valta, Kuin Feeniks lintu se nousisi taas Ihan turmankin tuhkien alta. Se on Vestani kallis, mi valvonut on Mun kansani hengen tulta, Se on koskematon, se on kuolematon, Voi, ken sitä ryöstäis multa.
Kevättoivon ken Suomesta sammuttais Ja kansalta onnen uskon? Ken päivyen taivolta riistää tais Ja pilven rannalta ruskon? Mun kansani kevät se kajastaa, Se on uskoni varma ja vakaa, Ja jos talvi nyt tuimana tuivertaa, Se on tuleva talven takaa.
Ma jo auteret armaat siinnossa nään, Ja virtojen vuolahat välkyt; Kotirantojen koivut on vihreissään, Ja mä kuulen jo lintujen helkyt! Ja se kansani kevät se kaunis on, Sen on siivillä siunaus Herran. Ja se kevät on lämmin ja loppumaton, — Ja se kevät on koittava kerran.
KASIMIR LEINO.
(Lönnbohm).
Syntyi Paltamossa 17/11 1866. Tuli ylioppilaaksi 1884, filosofian kandidaatiksi 1888, maisteriksi 1890 ja tohtoriksi 1896. On paitsi muuta julkaissut runokokoelmat Ristiaallokossa (1890) ja Väljemmillä vesillä (1893) sekä 1898-99 toimittanut aikakauskirjaa Nykyaikaa.
KANSALLENI.
Kas tässä kättä, kansani, sä joukko tarmokas! Sun kanssas tahdon toimia ja kuolla puolestas, Jos aiot pelkäämättä vain sä käydä taistohon, Ja luoda silmäs vapauteen ja hengen valohon.
Ei nykyaian sortaja voi saada laulajaa, Sen kunnian saa sorrettu ja oikeus sen saa — Ja jalo hän, ken kansoaan vain hiukan auttaa voi: Hänelle suista satojen myös siunausta soi.