(Veistokuvaryhmästä Lontoon Kristallipalatsissa).
Rintaan voimakkaasen nojauupi Immyt hienon hento, ihanainen Silmissänsä autuus kuvastuupi — Tällä hetkellä hän vain on nainen: Murheet maailman hän unhottaapi, Noin kun uinahtaa hän tuossa saapi Sulhon rintaa vasten. — Elo autuasten Tunteen täysi valta yksin on.
Aatos vuoroon seisahtuvi heillä, Vuoroon vallatonna kauvas väikkyy, Väikkyy tunteen tuottamilla teillä, Tai myös aallokossa lemmen läikkyy — Sen he tuntee vain, ett' aina, aina Sylitysten ois he autuaina. Maailmassa tässä, Ihmis-elämässä Lemmen valta varmaan suurin on.
Vaan memento mori! kuolo uhkaa, — Lemmenkinpä voittaa kuolon valta — Ethän ihmisparka oo kuin tuhkaa, Pelkkä laina kaiken tuottajalta! Vaikka onnes itse autuus oiskin, Vaikka hetket hempeimmät se soiskin, Kaikk' on katoovaista — Tästä luonnon laista Lempikään ei poikkeusta tee.
Juur' kun rintaa vasten rinta sykkii Ja kun silmän katseen silmä kohtaa, Juur' kun nautinnosta suonet tykkii, Punahuulet suudelmista hohtaa, Silloin juuri, lemmen autuudessa, Ihmis-intohimon vallitessa, Huutaa tuonen valta Maasta turpeen alta: Ihmislapsi, kuolla täytyy sun!
MYRSKYLINTU.
Kun myrsky mylvii ja laine laulaa Ja vasten louhia loiskuaa, Kun honka huojuu ja näre notkuu Ja vaahto pärskyen roiskuaa.
Mä silloin nautin ja riemurinnoin Mä halki ilmojen kiitelen Ja laulan luontoa, maailmoita Ja elon taistoa ihmisten.
Kun viima vinkuu ja mastot laulaa Ja laivan touvissa tuuli soi, Kas silloin kuoroon mä myöskin yhdyn, Ja myrsky säistäen mellakoi.
Tuo myrsky poistavi mustat pilvet, Ja taivon siintävän seijastaa, Ja ilma muuttuu ja tuuli tyyntyy Ja meri rantoja heijastaa.