Sitte kauvan on rauhaisaa, Tyyntä, kirkasta, ihanaa. Vaan nyt — vierasta ääntä kuulen, Kuten irjua itätuulen. Kuten lehtinen värähtää Kun on raivossa myrskysää, Niinpä laulutkin värjyvissä Soivat huolien sävelissä.
Herra, suojele Suomeain, Poista huolet mun kansaltain! Suo sen laulella riemumielin, Soida kantelon sointukielin! Ja sen tiedän, se soida saa, Päivä taivahan kirkastaa. Viel' ei ruostua kielet saata, Suomen kantelon soitto laata! — —
ET KONSANAAN!
Sä sätehenä mulle? Et konsanaan! Mä kukkasena sulle? En milloinkaan! Mä taistelin ja emmin, Nyt tiedän sen: Jos heräjän ja lemmin, En sua, en!
Tuo säihky silmäs tumman On tulta vain, Se tuskan tuotti kumman Mun rintahain. Oi, säde keväimellä Se toista lie, Niin vieno, armas, hellä, Mi onneen vie.
Kai lieden hehkuvaksi Sun lämpös sais, Työahjon kirkkahaksi Se kuumottais, Vaan umpun unet vienot Se riistää vois, Ja kukan helvyt hienot Se polttais pois.
Jo tuomet kaikki lehtii, Mä kukka en; Kevääni, jos se ehtii, On myöhäinen. Vaan säteheks sä mulle? Et konsanaan! Ma kukkaseksi sulle? En milloinkaan!
EINO LEINO.
(Lönnbohm).
On edempänä mainitun Kasimir Leinon veli, syntyi Paltamossa 6/7 1878, tuli ylioppilaaksi 1895. On julkaissut runokokoelmat Maaliskuun lauluja (1896), Yökehrääjä (1897). Sata ja yksi laulua (1898), Ajan aalloilta (1899) sekä runoteokset Tarina suuresta tammesta (1897) ja Tuonelan joutsen (1898).