Antero ylinen ylkä, Ylimmäisen miehen poika, Puri huulta, väänti päätä, Meni tuimana tupahan; Neito kolkassa makasi, Kutrotukka kuoliana. Antero ylinen ylkä, Ylimmäisen miehen poika, Iski kahta kämmentänsä Kuin on kahta kalman usta, Viskoi viittä sormeansa Kuin viittä Viron vipua, Veti veitsen reieltänsä, Tempasi tupesta tuiman, Sen hän iski itsehensä Syvältä syän-alahan; Niin he kaksin kaimattihin, Yhellähän hauattihin.
Kun he sitten hauattihin Maan alle makoamahan, Yksi puron tälle puolen, Toinen puron tuolle puolen, Nousi siitä nuori koivu Kumpaisenkin hauan päälle, Juuret yhtehen junivat, Latvat toinen toisihinsa; Hakattihin koivut maahan, Lastut lensi toisihinsa.
Kant. III. 36.
MEREN NEITO JA METSÄN SULHO.
Meren neito, metsän sulho, Korven korkea senikka,[29] Mieltä yhtehen pitivät, Yhtehen ajattelivat. Yli metsän mielet käyvät, Läpi korven tien tekevät, Puhki metsän heijapuisen, Kautta korven kuusamisen, Kautta kankahan pajuisen, Läpi räntäisen risikon.[30]
Korven korkea senikka, Tuo mieli merosta naia, Tahtoi lasta lainehesta, Meron nuorta neitokaista, Kuohun korkean tytärtä, Lasta vaahen valkeaisen.
Metsän sulho, mies verevä, Korven korkea senikka, Otti tallista orihin, Valjasti valion varsan, Vaskisihin valjahisin, Hopeaisihin helyihin, Ajoi rannalle merosen Rautaisilla rattahilla, Tahtoi tyttöä merosta, Kosi lasta lainehesta.
Noin lausui merosta neito, Lausui lapsi lainehesta: »Oi sie suuri metsän sulho, Korven korkea senikka, Sie vaan mielinet minua, Jopa ollet ottamassa Valiolla varsallasi, Rautaisilla rattahilla, Hopeaisilla helyillä; Ken mielii merosta naia Meren piikoja piellä, Ei sille piä rekoa Eikä rautarattahia Eikä ostanta-oroa Eikä vaskivaljahia, Neito aalloissa ajavi, Ve'en pinnassa pitävi, Vesi neitosen vetävi, Laine lapsen lennättävi, Veto alla, tuulo päällä, Neito keskellä asuvi.»
Kant. III. 5.