KIITOS LUOJALLE HYVÄSTÄ VUODEN TULOSTA.
Laulan riemusta runoja, Ihanan ajan ilosta; Mutta kuinka Sulle, suuri Luojani, Isä ihana, Minä taian mitätönnä Sanat uhriksi sanella, Kiitosvirttä veisaella Tästä vuoesta hyvästä, Kauniista kesän tulosta, Jonk' on suonut suuri Luoja Meiän ihmisten iloksi, Meiän vaivaisten varaksi.
Kerran kun kesäksi lähti, Taittui talvelta purimet, Pakkaselta paksut niskat, Itse ilmakin ihastui, Lämmin läihkyi taivahasta, Aurinko paistoi varisti. Lumet lähti, maat sulivat, Virrat aukesi äkisti; Eipä viikon viipynynnä, Tuskin kului viikkokautta, Metsä kun puki pukunsa, Veti verkavaattehensa, Silkkimanttelin sivalsi; Niitty oli neito nuori Kaunistettu kukkasilla. Kaikki karja laitumella Iloitseepi itseksensä, Että Herra heitä auttoi, Heitä vankeja vapahti Elämälle entiselle, Ihanalle, iloiselle. Kaikki karjakin ve'estä, Kalat nousi katsomahan Kesän kaunista tuloa. Teiret kuusissa kukersi, Kotkat katsoi kallioilta, Pienet linnut pensahissa Kaikki istuivat ilossa, Visersivät virsiänsä Luojallensa kunniaksi.
Itsekin talon isäntä, Talonpoika taitavainen, Arvelevi aikojansa, Kyselevi kyntömiestä, Alkajaapi aurojansa, Kyntövärkkiä kyhätä. Itse niin talon isäntä Kylvi sitten siemenensä, Ahot ensin, maat perästä. Itsekin Isä Jumala Siihenpä antoi apua, Kaunihimman katsehensa, Että lämpimän lähetti. Itse aurinko ilosta Paistoi paljon lämpimämmin, Kuin on muinoin monna vuonna, Että kasvoi kaikki paikat, Kaikki kuivat kankahatkin, Kaikki kallion kolotkin, Vuoren rotkot ruohokkaiksi, Kaikki kukkaset keolla, Kaikki niityt notkomailla, Laihot laaksoissa iloitsit Kasvantoa kaunihinta. Ei nyt halla haaskannunna, Eikä ruoste raiskannunna, Vaan kun kaikki kasvanunna Täysinäisnä tähkäpäänä, Antoi Herra taas apunsa, Itse ilmansa asetti, Että ihmiset ilolla Niitä kyllä niittelevät.
Kaikki kukkaset keolla, Kaikki päänsä kallistavat Luojallensa kunniaksi, Miks'ei mekin ihmisraukat Saata suullamme sanoa, Luojan töitä tutkistella; Kosk' on Luoja meiät luonut, Luonut luontokappaleita Muita vielä viisaammaksi, Kielen antanut puhua, Että järjen ymmärrellä!
PUNKAHARJUSTA.
Oli kerta miestä kolme, Jotka sattuivat Savosta Kulkemahan kuuluisahan, Haluisehen Helsinkihin. Tuunan salmehen tulivat, Joss' on saari salmen suussa, Virstantolppa toistajana; Yli salmen saatettihin Sille puolen Punkaharjun.
Astuvat ylimäkeä, Käänteleivät, katseleivat, Kuuntelevat kukkumista, Kesälinnun laulamista, Kuinka siinä linnut lauloi, Linnut lauloi, metsä soitti. Antoi aurinko ilonsa, Päivä paistoi pitkin nientä; Siitä koko luonto liikkui, Ilma silmissä iloitsi, Ilahutti ihmiskunnan.
Kaikki' näitä katsellessa, Läikkyviä lähtehiä, Järven, lahen lainehia, Kerran vielä keskenänsä Miehet mielestä hyvästä Puhelevat puolestansa: »Kun ois tässä kukkasia, Lehtipuita lempehiä, Oksakaan omenapuuta, Oisipa osa hyveä Paratiisin maan paria, Aatamin asuntomaata». Tuosta kärryihin kävivät, Rupesivat rattahille: Ratas vieri tietä myöten, Aatos Luojan töitä myöten. Ajoit siltoa sinistä Sekä harjua haluista; Siell' on puista portti tehty, Katuvarret kaunistettu. Tämä silta on silloin tehty, Kun on kuu kokohon pantu, Kun on aurinko alettu, Laskettuna maan perustus; Viel' ei vaivu vuoliaiset, Eikä arkut alta murru!