Niin on aivan arvotonna Seissunna selän takana, Niinkuin köyhä kerjäläinen, Ovensuussa orpolapsi; Ei suvainnut suuret kielet, Vallankielet verraksensa, Eikä antaneet apua Orpolapsellen opiksi. Muoto murheesta häneltä Tuli aivan turmiolle, Nuttu päällä nukkavieru Varsin vanhasta sarasta, Tuntui tuhmallen sanoilta, Yksinkertainen opilta.
Niinpä kulki kuun ikänsä Oman oppinsa nojassa; Tuosta herrat Helsingissä Katsoivat kalun tulevan, Alkoi tuota armahella. Siitä syntyi suuri seura, Kirjaseura kiitettävä, Joka alkaapi aluksi Opetella orpolasta: Silmät siistiipi liasta, Kaulan karstasta puhisti, Korvat kanssa kaunihiksi, Vartalon valeli veellä, Saippualla valkiaksi, Hapset harjasi hyväksi, Kähäräksi kaikki tyynni, Rinnat kaunisti kukilla, Panit paian palttinaisen, Valkoisen valitun liinan. Kaapu käyty Karjalasta, Röijy saatuna Savosta, Kengät on Kemistä tuotu, Sukat kanssa Kainuhusta. Panit kouluhun kotona, Alle oppinsa asetit, Yksi saatteli sanoja, Toinen neuvoi nuottiloita.
Tuosta kasvoi kaunis neito, Suomen ympynen yleni, Suu on kuin sulalla tehty, Huulilta hunaja hiiluu, Kasvot kaunihit, koreat, Ruskeat kuin ruusunkukka, Silmät on sininäköiset, Lemmenlehtiset, leviät, Luonnossa ilo ihana, Rakkautta rinta täynnä. Jo nyt saattaapi salissa, Kamarissa kaunihissa, Oike'in omin varoinsa Seistä suurien seassa, Kirjat kaunihit käessä; Lauleleepi lemmenvirttä, Niinkuin lintunen lehossa, Toukomettinen metsässä, Jopa vertoja vetääpi Ruotsin kuulun ryökkinöille. Tuota herrat Helsingissä Kaikki katsovat ilolla, Herrat nuoret naimattomat Kilvan kihlata kokevat.
EI OU YKSIN ELÄNYTTÄ.
»Yksin laulan, yksin soitan Runoja jo ruostuneita, Lauluja lakastuneita,» Näitä lausui laulajamme, Kuuluisa runon kutoja, Virren seppä selvänlainen, Valitellen vaivojansa, Yksinään yrittävänsä: »Ei mua Suomi soitattane, Omat lapset laulattane, Miellytä nykyiset miehet.»
Vaan ei vielä virret kaikki Gottlunnin kotona käynyt, Eikä kielellen kerinnyt: Viel' on lauluja Lapissa, Karjalassa kanteleita, Savossa runon sanoja, Viel' on vanhan Väinämöisen Laululuonto liikkehellä Monen poikasen povessa, Monen vaimon vartalossa; Suomi syytääpi sanoja, Savon lapset lausehia.
Viel' on soittoja somia, Kanteleita kaunihia Monen neitosen näpissä, Kaunokaisen kainalossa; Rakkahalla rinnallansa, Ihanalla innollansa Sekä soittaapi somasti, Lauleleepi lempiästi, Niinkuin alli aallon päällä, Pensahassa pieni lintu.
Kansa suuri Suomenmaassa, Euroopa sitä enämpi, Eipä liene leipäsuussa Yhen miehen kylvännällä, Ei seula satoja kasva, Kourantäysi kymmeniä, Vaikka onnikin olisi, Menestyskin mieltä myöten. Jopa lauluni lopetan, Rumasti runoni päätän.
OLLI KYMÄLÄINEN.
Syntyi 1790 Leppävirroilla, eli suuremman osan ikäänsä myllärinä Kaurion kartanon tiluksilla Heinävedellä ja kuoli 3/5 1855. Kymäläisen runot ovat huomattavat lämpimästä tosirunollisesta hengestään; hän on etevin talonpoikaisista runoniekoistamme tällä vuosisadalla. V. 1845 kutsuttiin hän Makkosen ja Puhakan kanssa Helsinkiin kuvattavaksi muutamain kansanrunoutemme ystäväin toimesta.