Moni saattavi sanoa: »Olis todella tosia, Olis tarvis tarkempia Kaiken kansamme hyväksi Suomessamme suudatella, Toimen miehen toimitella, Kuin on runoille ruveta, Viipyä virren teossa. Se on työksi tyhmempiä, Miehellen mitättömämpi.
Vaikk' on vaimoista valitus: Heill' on turhuutta tuhannen Työn ja vaivan vaativata, Päässänsä ja päärlyissänsä, Hiuksissansa, hiipoissansa, Helmissänsä, helmoissansa. — Onpa niist' etu enempi, Kuin on laulun laadinnasta».
Mitä mä poloinen poika Siihen virkan silmitönnä, Sokeana sopestani? Ken ei muuksi kelvannunna, Se on Luojansa luvalla Tullut sirkaksi tupahan, Savuisehen saunasehen. Niinpä mielisin minäkin Sirkan lailla lauleskella Pimeästä piilostani, Jos sä, Suomeni, suvaitset, Sirkan tahtoisit tapaista.
PUNNITTU AMOR.
»Miten painat, kunnar, Jonka tuskin voitan? Tules tänne, koitan, Kosk' on tässä puntar», Lausui neito muinen, Lieto, naurusuinen.
Vaakapuulle laittoi Afroditen lapsen; Palmikosta hapsen Vastapainoks taittoi. Hapsi maahan sousi, Amor ylös nousi.
»Raskaspa kuin lammas Onpi hivus mulla! Miss' on paino sulla, Pikku irvihammas? Eikö voima aina Väkevässä paina?»
Tyhjän' olla antoi Toisen vaakalaudan; Joss' ol' Amor, kauvan Sitä ilma kantoi. Hän lens' päälle ilman, Käänsi neidon silmän.
Neito päätä viskoo, Ihmetellen: »kas, kas! Rinnass' aika raskas! Sua, sisalisko, Kuka taiskaan luulta Keveämmäks tuulta?»
Vielä koitti kerran Sinisiiven kanssa; Perhoi painollansa Voitti pienen herjan! Hän liekkui vaakapuulla, Nauroi, sormi suulla.