Poika pienoinen sylihin Kultakukkia kuletti, Sitoi niistä seppeleisen, Kruunun ruusuista rakensi, Sillä solmesi somasti Äitin päätä päärlytöintä, Kulmia kullattomia.
Mutta muistipa Maria, Emo kaunis ennustuksen. Koska siunaten Simeon, Sylin pienoista pidellen, Oli julki julistanut: »Sinun sielusi lävitse Pitää kerran miekan käymän Tämän tähden lapsukaisen».
Silmistä sinertävistä Siitä kyynelet sirahti. Mutta poikanen poloista Maammon maallista sydäntä, Käsin kaulahan karaten, Lohdutteli lempeästi.
Äsken tuosta äiti tunsi Itse taivasten isännän Asuskelevan alaalla, Köyhän syntisen sevässä. Maitten, merten kauhistukset Katosivat kaikkinensa, Taivas täytti yksinänsä Äitin synkeän sydämmen.
Suru suli silmäsistä Kiehuviksi kyyneliksi, Kyynelkarpaleet tipahti Nurmikolle nukkaiselle.
Henki heinihin heräsi, Sydän syttyi kukkasihin; Perhosina pienoisina, Sinervinä, siintävinä, Kirjavina, kiiltävinä Lehahtivat lentämähän, Kiertäin päätä päärlytöin.
KUKKASEN TAIVAS.
Oli se kaipo kukkasella Kaunoisella, Vaippakorvalla valitus: Ett'ei häntä lentäväksi Luoja luonut, Eikä suonut soittajaksi, Ett'ei kieltä kimalaisen Kukka saanut, Jolla maistaisi mesiä, Että itse iloitsisi, Imeksisi Hyvän henkensä himoja. Vaanp' on Luoja lausununna, Luotuansa, Kukan korvahan korean: »Kun sun neitonen näkevi, Ihanainen, Sulhaselleen säilyväinen, Niin sen silkkisiivillänsä, Sinisilmän, Näet lentävän lähelle; Eipä lintu lentäväinen Liukkahampi, Kuin se neito nurmen päällä; Eipä perhonen pikemmin Pakeneva, Kuin se tyttö on tuleva; Eipä lumi varvikossa Valkoisempi, Kuin sen käsi kaunokainen. Niinpä tulet tyvestäsi Taitetuksi, Nouset neitosen nisille, Eipä taivas täydellinen Täytelämpi Nuoren rintoja Rikiinan, Eipä mesi mehiläisen Mehuisempi, Kuin on huulet Hilturilla.»
LAULUNI.
Koska paisuin partasuuksi, Ukko-huonoksi hupenin, Pitäis laata laulamasta, Pitäis hennoa heretä Työstä jonkin joutavasta, Jota inhoovat isännät, Kun ei tuota kukkaroihin Kultia, ei kunniata.