Kun »Väinölä» nyt viisitoista vuotta ensimmäisen painoksen ilmestyttyä uudestaan lähtee tietänsä etsimään suomalaisiin koteihin, niin se jo tuntee taipaleet ja talot, eikä sen ole tarvis vieraana esitteleidä. Sen tarkoitus on antaa näytteitä paraasta alkuperäisestä runoudesta, erittäinkin lyyrillisestä ja ballaadintapaisesta, mikä Suomen kielellä on. Joskus on kuitenkin otettu mukaan joku keskinkertaisempikin runoelma, joka on aikakautensa tai runoiliansa luonnetta kuvaava. Asiaan perehtynyt on huomaava, että mikäli vanhempaan taiderunouteen tulee, »Väinölän» uusi painos, vielä enemmän kuin edellinen, valikoimassaan lähenee Julius Krohnin »Helmivyötä», niin esim. Anterus Aschelinuksen, Abraham ja Heinrikki Achreniuksen, Abraham Poppiuksen y.m. suhteen. Syynä siihen on, että allekirjoittanut jo ensimmäistä painosta toimittaessani joskus katsoin Julius Krohnin vaalin olevan paraan, vaikka arvelin syytä olevan unhotuksesta pelastaa muutaman toisenkin huomattavan runon ja sentähden asettaa sen »Helmivyössä» jo julkaistun sijalle. Tätä syytä ei enää ole olemassa ja olen näissä tapauksissa nyt palannut »Helmivyön» kannalle.
Näinä raskaina aikoina, jolloin mustat pilvet synkistyttävät valtiollisen taivaamme, on mieli hetkeksi etsivä virkistystä Väinön kantelon helkynnästä. Vaikka Suomen runous onkin köyhä, Euroopan suurempien, rikkaampien kansojen kirjallisuuden rinnalla, voidaan kuitenkin siitäkin löytää monta kirkasta, unhottumatonta helmeä. Ehkäpä voidaan »Väinölästäkin» saada se vakaumus, että Suomen kansa on kyennyt luomaan omintakeisen kansallisen sivistysmuodon, joka antaa sille oikeuden elää omaa erikois-elämäänsä ja jota vastaan kaikki katehien sortoyritykset ovat olevat turhat.
Tämä toinen painos on mahdollisuuden mukaan varustettu tekiäin muotokuvilla. Niiden hankkiminen on joskus ollut varsin vaikea, ja antanut aihetta laajaan kirjevaihtoon; lukia nähdessään monet ystävälliset kasvot paikallaan kirjassa, ei aavistane mitä puuhaa on ollut, ennenkuin ovat siihen tulleet. Mutta mahdollista on että sittenkin vielä joku muotokuva olisi voinut löytyä. Olisin hyvin kiitollinen jos minulle tulevaisuutta varten annettaisiin siitä tietoa. Niille kaikille, jotka tässä suhteessa nyt ovat minulle hyväntahtoisesti suoneet apuansa, lausun sydämmelliset kiitokset. Samoin kiitän kaikkia elossa olevia arvoisia runoilioita, naisia ja miehiä, ne kun pyyntööni saada painattaa heidän runojansa kokoelmaani ovat antaneet minulle suotuisat ja ystävälliset vastaukset, sekä kansanrunouteen nähden Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa.
Helsingissä 26 p. marrask. 1899.
Toimittaja.
KANSANRUNOUTTA.
ERÄSKUMMAINEN KANTELE.
Ne varsin valehtelevat, Tuiki tyhjeä panevat, Jotka soittoa sanovat, Arvelevat kanteletta Väinämöisen veistämäksi, Jumalan kuvoamaksi Hauin suuren hartioista, Ve'en koiran koukkuluista; Soitto on suruista tehty, Murehista muovaeltu: Koppa päivistä pahoista, Emäpuu ikipoloista, Kielet kiusoista kerätty, Naulat muista vastuksista. Sentä ei soita kanteleni, Ei iloitse ensinkänä, Soitto ei soita suosioksi, Laske ei laatuista iloa, Kun on huolista kuvattu, Murehista muovaeltu.
Kant. I. 1.