»Voi, kuinka kirkas on illan kuu, Ja välkkyvä virran kalvo! Ei linnut liiku, ei oks', ei puu, Ei muut kuni tähdet valvo; Voi kuinka nyt kuolema kaunis ois, Kun kultansa kanssa nyt kuolla vois!»
Näin Anna äänteli hiljalleen, Sen silmähän kyynel entää; Mut koski se kiihtyvi eellehen, Sen voimassa venhe lentää; Vaan Vilho on oppinut laskemaan, Tää kulku se on hänen riemujaan.
Jo laski poikana purressaan Hän Lyyjoen kaikki kosket, Useinpa Pyörtäjä kuohuillaan Se kasteli hältä posket; Ei paatoa löytynyt yhtäkään, Jot' ei olis tottunut välttämään.
Mut kosken kuumassa kuohussa, Juur' jossa sen juoksu suorin, On, päällä vaahtinen vaippansa, Yks' Ahtolan neito nuorin; Se Vellamon karjoja paimentaa, Ja koskien kuohua katsahtaa.
Sydän on Vellamon neidollai Sen vaahtisen vaipan alla, Ja lemmen liekki se aallossai Voi syttyä niinkuin maalla; Ja Vilhoa neitonen Vellamon Jo katsellut kauvan ja liioin on.
Ja tuostapa neitosen rintahan On syttynyt outo mieli, Povensa kuulevi huokaavan, Mut kertoa ei voi kieli; Hän kuohujen keskehen istuksen, Siin' ainakin Vilhoa vuotellen.
Niin Vilhon venhe nyt kiiruhtaa, Kuin Pohjolan vankin myrsky, Se kons' on aaltojen harjalla, Kons' yltäkin käypi hyrsky; Mut itse perässä hän pelvott' on, Vaan Annasen poski on ruusuton.
Ilolla Vellamon neitonen Sen vastahan uida täyttää: »Se Vilho tuo on! Mut toinen ken, Jok' immeltä silmään' näyttää? — Voi, voi mua, Vellamon neitonen, Sill' ompi jo kultana ihminen!»
Jo päättää Vellamon neitonen Nyt toivonsa turhan kostaa, Ja kosken pohjasta paatosen Hän äkkiä pintaan nostaa, Johon vene Vilhelmin loukahtaa, Ja hän kera kultansa kuolon saa.
Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin On Vellamon neidon paasi, Se paasi, jolla hän Vilhelmin Veneen sekä onnen kaasi, Mut neitosen itsensä kerrotaan Meressä murehtivan rakkauttaan.