Pois on mennyt meiltä laulun ponsi, Poissa on hän runoruhtinaamme!
Kulunut vaikk' on jo vuosikunta Hetkest' aivan haikeasta siitä, Jolloin läks hän tämän ilman alta, Valon, soinnun maahan mennäksensä, Ijäisenpä ihanuuden maahan, Niin ei tahdo suistua surumme, Kaiho Suomen kansan ei vaan laata, Kuin on mennyt meiltä laulun ponsi, Laulun ponsi, runoruhtinaamme.
Syytä sulla onkin, Suomi, kyllin Yhä kaihoella, kaipaella: Tietäjäs hän oli tenhosuurin, Taitajasi taivasta läheisin. Ennen häntä eteläisen ilman Ihanteita ihmetteli Pohja! Italian ikiselvää päivää, Hellaan hehkuvia tuoksuöitä, Olemattomiai onnenmaita, Joissa kansaa autuaallist' asui, Paimenet ja paimenettaretpa, Laitumella lammaskarjojansa Säännellen vaan sävelillä huilun Tahi talutellen punapauloin, Simoa ja suudelmia söivät; Taikka joissa viljavainioilla Joutuneilla joukko kumma liikkui: Talonpojista, maantyttölöistä Kulkivat ne, mutta muu ol' luonne, Luonne oli hieno herrasluonne, Päällä silkkiä ja samettia, Suussa suloisia sanoja ja Sukkeluuksia ja somuuksia.
Silloin uusin runoin Runeberg jo Tuli, loihti, nosti noidansauvan, Kajahutti taikakanneltansa. Katsos vaan — ken uskonut ois tuota! — Kotimaakin, vaikk' on köyhä, kylmä, Taideniekan taulull' on ihana; Suomen maat ja maisemat ja ilma, Suomen salmet, lahdet, lammit, laaksot Lumoovat nyt silmäs ihanteella. Mitäs on nuo miehet sekä naiset, Edessämme aivan eläväiset, Taiturin tään tauluihinsa luomat? Liha on ne meidän lihastamme, Veri juuri meidän verestämme: Kurun Matti Pohjan onpi poika, Savon mies on Saarijärven Paavo, Hana muinoin meill' ei harvinainen; Pistuoli, sun pirttis pimeyttä, Oloasi osatointa emme Kuivin silmin katsella me saata; Ihanainen Hanna ensilemmen Sulon muiston saattaa mielehemme; Hedan nähden näämme herttaisia Emäntiä entisiä maalla; Nuokin Augustat ja Annat, Aarot, Kaikki, kaikki on ne meidän kansaa. Ja te, Suomen suuret sotaurhot, Uskon, uljuuden ja sankaruuden, Kuulun kunniamme kannattajat, Esikuvat heikon jälkipolven, Ihmehtimät, yltämättömätpä, Kenp' ois unhoksista ilmi tuonut Teidät, ehompina entistänne, Kirkkaina ja kuolemattomina Maailmalle mainioiksi tehnyt, Ell'ei kaikunut ois ihmekannel?
Laulusankar', sankar'-laulajamme, Omamme hän oli, omimpamme, Hän, jok' aartehia aavisti ja Löysi luontehesta Suomalaisen, Halvan, köyhän, kurjan korpelaisen, Petäisen purian povessakin Ilmi saattoi, innokkaasti lauloi Kunnian ja kelvon kukoistavan.
Omamme hän oli, omimpamme; Mut voi kohtaloa kovanlaista, Että sävelillä Suomen kielen Tämä kannel kaikua ei saanut! Ett'ei saanut, eikä saakaan koskaan, Suomalainen, umpi-suomalainen, Sulosointua sen kuulla, ääntä Ikirunojansa ihastella, Eikä ihanuutta ihmetellä, Jolla Suomen suurin taideniekka Kuvas Suomen kansan kaunihiksi!
Kansa toinen, vaikk'ei varsin vieras, Ruotsalainen, runotemppelinsä Pyhimpähän pystyttävä ompi Sarjaan suurten laulusankartensa Ruotsiks runoillehen Runebergin!
Mepä, aioiksi me ainaisiksi Sydämmemme syvimpähän kätköön Taitajamme muiston tallellamme, Hänelle, hänenpä hengellensä Sulat, hartahimmat kiitoksemme Lausuellen laulamastansa, ja Odotellen, toivoellen, että Runon into, Runebergin runon, Aian tullen, vuoron vierähtäen, Vastaistenpa polvien povista Kalevankin kansan kielellä jo Kaiun korkean ja kauniin saapi.
JAAKKO RÄIKKÖNEN.
Syntyi orjuudessa Valkeasaaren seurakunnassa Inkerinmaalla 3/10 1830 (vanhaa lukua). Kunnollaan ja kelvollisuudellaan saavutti hän yhä kasvavaa arvoa paikkakunnallaan ja tuli v. 1861 staarostaksi (kylänvanhimmaksi). Hartaalla osanotolla seurasi hän kaikkea työtä Suomen kielen ja kansallisuuden eduksi. Hän kuoli 22/2 1882. Räikkösen runoja on hänen eläessään painettu muutamiin sanomalehtiin, ja sittemmin (1881) useampia kokoelmaan »Kahdeksantoista runoniekkaa».