Tämänlainen runsas, täyteläinen, Hedelmällinen ja viljanraskas, Suomen tiedonnälkää sammuttava Ol' sen miehen elinkerran syksy, Jonka muodon, vaskehen valetun, Tässä nyt näemme edessämme.
Louhi, vanha Väinölän vihaaja — Entisn' ei, vaan muuksi muuttuneena, Muinaisia tarkoin muisteleva, Kuink' ol' kerran viisas Väinämöinen Hänet kaiken kansansa keralla Raskaasen unehen uuvuttanut, Salaisesti silloin Sammon vienyt, — Hänp' ol' kostanut Kalevalalle, Nukuksihin kansan nuudutellut: Vierastapa täytyi sen totella, Vierasta ja vierahan lakia, Vierain kielin kirjoitettua ja Vierain kielin hälle lausuttua; Vieras vieri päällä niinkuin kerma, Herana vaan kansa alla hautui; Sävyä ja kieltä Suomalaisen Ei niit' oppihuoneissa osattu, Eikä koskaan kouluissa kysytty; Vilun valjussa ne värjöttivät, Sydänmailla synkeill' asuivat, Savutuvissa vaan tuhraeli, — Niinkuin kurja orpo lapsipuoli, Isintimän valtaan joutuneena, Pimeissä piilee soppiloissa, Vaikka kaikki kartano ja karja Oman on vanhempansa vaivannäkö.
Sinua, Porthani, Suomen kieli Kiittää arvohonsa auttamasta! Sin' otit tuon orvon lapsintiman, Korjasit pois kaihosta sijasta, Poveasi vasten painallutit, Vaivaista poloista vaaliellen. Sinä oksat karsit, tien osotit, Miltä puolen polvi uusi vasta Löytävä ol' Suomen kansan kehdon. Sinä tutkit tarkalla älyllä Niitä Luojan luomia lakia, Joita myöten Suomen kieli kulkee Niinkuin virran hohtava hopea Polvitellen reunojansa myöten. Sinäpä sukelsit virran alle, Aarteen löysit sieltä simpsukoita, Joista Kalevala, Kanteletar Kudottihin sitten Suomen kielen Tukevaksi turva-, taikavyöksi.
Hajallaan ja kaikki hämmentynnä Oli Suomen kansan aikakirjat, Niinkuin rauneikko raivaamaton, Jot' on muinoin hiidet heitellynnä Telmäessään louhenlohkareilla, — Mitä matkamiesi muukalainen Taukoo kummastellen katsomahan. Tietäjän ikuisen into liikkui Sinun luonnossas: Sä lauseen lausuit, Hajaltansa louhet liikahtivat, Muotojen mukahan järjestyivät, Hiitten hirmurauneikko rakentui Suomen aiantieto-temppeliksi.
Ja mi mies ja mikä miehenkunto Sinussa on silmiemme eessä! Kokonansa mies, mies kerrallansa! Jok' ei joutavia jaaritellut, Alennellut toisten ansioita, Rahan ei ajellut aartehia, Eikä herkkupöytiä himonnut, Valtain porstuviss' ei pokkuroinnut, Eikä kultatähtiä tapaillut, Huojunut ei joukon huudannasta, Kumarrellut päivän kuulumille. Vakavana seisoi vaan kuin vuori, Jonka juurta, runkoa, sydäntä Rautasuonet sitkeet kiertelevät, Vaan sen huippu horjumattomana Pilvein yltä välkyttää valoa; Sumut sinne, saastaiset ja summat, Eivät pääse häntä peittämähän, Juuritse vaan nöyrästi matavat Ja sen kirkkautta kiilloittavat!
Elos ei, Porthan, eik' esimerkkis Jouda eikä joudu unhotuksiin. Vaivasi se Louhen vallan murti, Suomen kansan henkihin herätti, Oli uuden aian aamurusko, Uuden paljoa paremman aian.
Tämä aika, meidän aaveksima, Ole ei kuvitus Kaukomielen, Eikä piile pilvien takana; Syntynyt se on ja syntymässä Suomen kelpo poikien povissa, Sydämmissä Suomen neitosien. — Niinkuin säen, pilvistä pudonnut, Sadettenkin alla sammumatta Kytemistään korvessa kytevi, Salaisesti sammalikon alla Kulkee mättähästä mättähäsen Puiden juuret poltellen, ja viimein Ilmivalkeahan leimahtavi, Siitä siirtyy, kiihtyy, laajenevi, Yli maan ja taivaan liekki läikkyy, Salon hongat maahan horjahtavat, Kumohonpa kaatuu korpikuuset; — Tällä lailla Suomen Suomalaisuus Sydämmestä syttyy sydämmehen, Mielestä menevi toiseen mieleen, Kunne yksi toivo, yksi tunne Sydämmessä kaiken kansan sykkää, Tuntehesta työksi muutaksen ja Aian tullen, hetken jouduttua, Tuhoellen turhan vastustuksen Edestänsä esteet raivajavi.
Silloinpa tuo kurja Kullervoinen Vierahan ja viekkahan emännän Kivin-leivottuhun leipähän ei Perittyä veistään viillä poikki. Ei enämpi silloin Suomalainen Sivistyksen syrjäisen nisiä Ottolapsen almuna imeksi, Eikä tiedon tähkä-jättehiä Loisen lailla taikka mökkiläisen Poime muukalaisen peltomaalta. Omin kuokin käy hän kaivamahan Hautaa vanhan Antero Vipusen; Omin kielin syntyjä syviä, Saadut mahtipontisen povesta, Kaiken ihmiskunnan ihmetellä Ilomielin ilmoille levittää; Runolan rakentaa suomalaisen, Jossa Suomen suuret laulumiehet, Väinämöisen vöihin vyöteltyinä, Näillä Suomen soivilla sanoilla Sulokanteleita soittelevat! Silloinp' ei enämpi kielikahle Kammeltele suuta Suomalaisen, Kaksikielisyys ei kansallemme Luuta myöten leikkele liha'an Haavaa haitallista, vaarallista, Johon riettaat hetken herhiläiset Munia munivat myrkkyisiä. Yksi kieli, Väinön kieli, silloin Sitelevi kaikki Suomalaiset Auran rannoilt' alkain armahilta Lapin raukoille rajoille asti, Sekä valtaistuimen valosta Nokisille nuotioille saakka. Yksi mieli silloin yhdistävi Henget, keskenään nyt kiistäväiset, Yhdeksi lujaksi, sitkeäksi, Sopusointuisaksi Suomenmaaksi, Jossa oikeus kansaa ohjelevi, Vapautta laki vartioivi!
RUNEBERGIN MUISTOKSI.
(6 p. Toukokuuta v. 1878).