Kuulin kerran kulkiessa Tämän maailman majassa Napisevan naisen nuoren, Valittavan varpu raukan: »Miks ei suonut suuri Luoja, Ukko ylhäinen osannut Panna naista parrakkaaksi, Tehnyt leukaa leuvakkaaksi? Tuohon sattui saaren Matti Kujerrusta kuulemahan, Valitusta varpu raiskan. Se tuohon selon selitti, Lohutusta lainaeli: 'Älä sä Helena huoli, Äläkä valita varpu Luojan lystin laitoksia! Jos ois Luoja sulle suonut Pannut parran palkinnoksi, Sä oisit parran palmikoinut, Paljon partoa lisännyt, Siihen kampoja kahellut, Käkkyröitä käännöitellyt, Sekä silkkiä sitonut, Kukkia kutonut paljon. Siint' ois suu selälle jäänyt Sekä leuvat longallensa.' Mikko muistutti Matille: 'Älä naapuri nurise, Eipä miehetkään monesti Piä paljon parrastansa, Lahjastansa suuren Luojan: Sakset sen supoksi saapi, Partaveitsi paljastaapi Parahankin partavastan, Miehuuen jaloimman merkin.' Jaakko tuohon jatkoi vielä, Loruja lisäksi laati: 'Ilkiät on ihmisraukat, Ei tunne tekoja Luojan, Voimallisen vaikutusta. Laaullensa Luoja laittoi, Järjellensä järjesteli, Sorjat luomansa sovitti. Parta ei paranna naista, Vaikk' olis parahin parta; Tuoll' on paljon parjausta, Naapurista nauramista, Leuvan liikettä lujasti, Ei ois aikoa ajella — Leukansa ne leikkajaisi.' Lauri laatiipi lopuksi: 'Kummallinen kuivakassa,[52] Tahtoopi tavata aina, Mahotointa maanitella. Silmät suurena näkeepi Kolatsun[53] kä'essä toisen, Pulkan[54] toisen peukalossa, Vähäiseltä vilkuttaapi, Jos se itselle osuupi; Ihminen ikänsä aina Tyytymätöin tyhmä raukka.'»
YRJÖ KOSKINEN.
Syntynyt Vaasassa 10/12 1830, tuli Yrjö Koskinen ylioppilaaksi, seppelöitiin maisteriksi 1853, filosofian tohtoriksi 1860 ja nimitettiin yleisen historian professoriksi 1863. V. 1882 kutsuttiin hän Suomen senaatin jäseneksi, korotettiin 1884 aatelissäätyyn ja 1898 vapaaherraksi, mutta otti 1899 eron senaattorinvirastaan. Useitten historiallisten teosten ohella on Koskinen julaissut novellin Pohjan piltti ja muutamia runoelmia.
SUOMEN SALOSSA.
Honkain keskellä mökkini seisoo Suomeni soreassa salossa; Honkain väliltä siintävä selkä Vilkkuvi koittehen valossa. Hoi, lali, lali, laa, Hoi, lali, lali, laa! Kaikuu mun suloinen Suomeni maa!
Kaukana korvessa käkönen kukkuu, Sulhonsa suloutta ylistää; Paimenten soitanto laitumen tieltä Ääntänsä korviini vilistää. Hoi, lali, lali, laa, Hoi, lali, lali, laa Kaikuu mun suloinen Suomeni maa.
Omanpa henkeni kieltä ne puhuu Honkain humina ja luonto muu; Itse en sydäntä hillitä taida, Riemusta soikohon raikas suu: Hoi, lali, lali, laa Hoi, lali, lali, laa Kaikuu mun suloinen Suomeni maa.
MILLOIN POHJOLAN NÄHDÄ SAAN?
Luonto ponteva Pohjanmaan! Milloin taas hänen nähdä saan? Milloin saanenkaan kesä-yöllä Nähdä kirkkaalla sädevyöllä Ympäröityä taivoaan? Milloin laineilta Pohjan vetten Nähdä hohtehen, nähdä ett'en Lasna unta ma nähnyt vaan? — Milloin Pohjolan nähdä saan?
Onhan nytkin sen tunturit Jylhät, korkeat, kaunihit; Vielä kaiketi kosket kuohuu; Totta vieläkin virrat vuoltuu Syvin uurtehin halki maan? Eikö merikin yhä vielä Huhdo rannikkoamme siellä? Myrskyn virtt' eikö kuulukkaan? — Milloin, milloin sen nähdä saan?