Talvismaailman mahti uus', Lumitannerten ihanuus, Mustat metsät ja synkät salot, Revontulien tummat palot, Nekin luontoa Pohjanmaan. Eikö kaikk' ole kannallansa? Tokko mainio Pohjan kansa Viel' on vanhassa voimassaan? — Milloin Pohjolan nähdä saan?
Kansa vankka, mi muinaisin Seisoi miehuuden mittehin, Vaarat hiihteli, kynti merta, Kosket laski ja vuoti verta, Tokko nytkin on vanhallaan? Tokko voinee se sodan tiellä Altiiks henkensä antaa vielä Eestä armahan isänmaan? — Milloin, milloin sen nähdä saan?
ALEKSIS KIVI.
(Stenvall.)
Syntyi Nurmijärvellä 10/10 1834, suoritti ylioppilastutkinnon vasta 1857, eikä sitten edemmäs mennyt opin uralla. V. 1859 sai hän kirjallisuuden seuralta palkinnon Kullervo nimisestä näytelmästään; sittemmin ilmestyivät mestarillinen komedia Nummisuutarit, Kihlaus, murhenäytelmä Karkurit, Lea ja Margareta. V. 1866 julkaisi hän runokokoelman Kanervala ja 1870 romaanin Seitsemän veljestä. Kuoli mielisairaana 31/12 1872 Tuusulassa. Aleksis Kivi on epäilemättä rikkain ja ominaisin runoilialuonne, minkä Suomenmaa on synnyttänyt; tämän huomaa hänen runoelmistaankin, joissa, samoinkuin ruotsalainen Almqvist, hylkää loppusoinnun, ainoastaan runohenkeensa luottaen.
KAUKAMETSÄ.
Alas kunnahalta lapsi riensi Luoksi armaan äitinsä; Lausui poika ilosilmin: »Nähnyt olen taivaan maan!»
»Mitä haastelet, mun pienoiseni, Kaukamaasta taivahan? Missä näit sä autuaitten mailman? Sano, kultaomenani!»
»Kotopellon kunnahalla seisoin, Koillisehen katselin; Näinpä siellä sinertävän nummen, Ihanaisen hongiston.
Nousi kumpu ylös hongistosta, Paistoi päivä kummulla, Ylös kummun kiirehelle juoksi Kultasantahinen tie.