Siell' suutelee ehtoo ja koi Ja siell' iankaikkinen aika Pois kiitävi vauhdilla kiitävän virran Himmeään Unholaan. Seisahda, heiluva keinu, Jo lempeäll' illalla poski Impeni kelmenee.
POHJATUULI.
Syyskuun päivä on ja raikas pohjatuuli Vuorten harjanteilta huminalla kiitää, Pilvivuorii harmait' alas kiiritellen Summan Pimentolan maasta. Hurja leikki Onpi taivaan kannen alla: sumutornit Siellä nousee, kaatuu, koska taistelevat Sotasankarit ja hirveet louhikäärmeet. Ankarasti Tapiolan kannel kaikuu; Lempeen koivun seppele, tuo kellastunut, Alas riistotaan ja lehdet sinkoilevat Ympär' avaruutta, koska myrskyt riehuu, Kosket kuohuvina jyskyy, paimensavu Niitun kantoisella kummull' levotonna Tuonne tänne kiertelee, ja kurkiliuta, Niinkuin lumiaura, sineyttä kyntää, Kiirehtien päivän maihin helteisihin. — Ulos kohti pohjaa nuorukainen lähtee Temmellykseen myrskyjen, ja sydämmensä Urheasti sykkyy, ylös rinta kohoo, Hengittäen ilman viileätä virtaa, Veden väljän aaltoa kuin hauki nielee, Koska paahtehesta pataman hän pääsee. Uljaasti hän astuu, kultanummen povi Alla kumahtelee; ylös kunnahalle Käypi vastavirrassa hän pohjatuulen. Ja hän seisoo viimein kunnaan kiirehellä, Josta katse kauvas Pohjolahan ehtii; Näkeväsi luulet tarinojen mailman, Siintävät siell' Lapin sammaleiset vuoret. Jalon kartanon myös näät ja halaviston Juhlallisen, tuulessa mi kumartelee; Neito nuori, ihana kuin kevät-aamu, Väikkyilevi halaviston hämärässä, Ruusu kauniin kartanon tän kukastossa. Kenpä poimasee tän ruusun? Kelle suotiin Onni häntä kiinnittämään povehensa? Nuorukainen, joka kunnahalla seisoo Pohjatuulessa, hän neidon lemmen voitti. Heidän sieluns' yhdessä käy lakkaamatta Sekä laaksoiss' että vuotehella pilvein Iankaikkisuuden sinitanterelle. Kaunis ruusu halavien hyminässä Päänsä uneksien alas kallistavi, Unissansa hymyilee, ja nuorukainen Pohjatuuless' kultanummen kunnahalla Ylös päänsä nostaa; kirkkaast' otsa loistaa; Lemmen hourauksessa hän lausuilevi: »Riehu, onnen tuuli, raikas pohjatuuli, Riehu vapaast' ympär' poskieni tulta, Puhaltaen kultain kotokartanosta. Hänen nä'in, hämärässä yrttitarhan Korkeen halaviston suojass' astelee hän Ylkää muistellen, ja kultakiharansa Loiskeilevat tuiman tuulen siipein alla. Riehu vapaast' ympär' poskieni tulta, Puhaltaen kultain kotokartanosta».
A. TUOKKO.
(Antti. Törneroos.)
Syntyi 3/3 1835 Iitissä talonpoikaisista vanhemmista, tuli ylioppilaaksi 1858, maisteriksi 1864, kuoli 6/2 1893. Tuokko on painattanut Saul nimisen draaman v. 1868, runoelmia eri paikoissa ja suuren joukon suomennoksia.
BIRGER JAARLIN LINNA.
Jo luonto, kuljettua kesä-illan, Yövaipan ylleen oli heittänyt, Ja liepeellänsä Hämeenlinnan sillan Himmeesen varjohon jo peittänyt. Siell' yksin seisoin, silloin nuorukainen, Seuduilla näillä vieras, matkalainen.
Kun katselin siell' luonnon ihanuutta, Outoihin vaivuin ajatuksihin, Hempeetä kesäyön mä hiljaisuutta Sydämmin ihaelin sykkivin. Siell' oli näky mitä ihaninta, Maa tyyni oli, tyyni järven pinta.
Vaan mikä tuolla luonnon suloutta Jylhällä muodollansa varjostaa? Se kohoutuen kohden korkeutta Ylpeesti ympärilleen katsastaa. Syvälle järveen kuvaupi sen muuri, Sisässä maan kuin oisi sillä juuri.