Ma aina kiitteleisin Suloista Suomea, Ja Jumalalle veisin Ma huokauksensa.
Hän silmäns' ehkä loisi Myös meihin raukkoihin, Ja päivän paistaa soisi Saloihin synkkihin.
Vaan mull' ei ääni suotu Oo satakielisen, Heikoksi siipi luotu Ei kanna taivaasen.
Vaan laulustani kuiten En huoli vaieta, Kun ääni lintuin muitten Ei kuulu talvella.
Parempii laulajoita Keväällä ehtinee, Niin kuulellessaan noita Jo varpu vaikenee.
HYLJÄTTY ÄITI.
Köyh' asuu akkanen töllissään, Leipäänsä kyynelin kastaa; Hän istuu siin' ypö-yksinään; Häll' eikö heimoa, lasta?
Näin istuiss' aikahan menneeseen Pois kauvas miettehet lentää, Pois kauvas aikahan kultaiseen — Ja vedet poskille entää.
Ain' ollut näin ei hän yksinään; Häll' oli poikansa silloin; Nyt missä lie, mihin viipyikään? Taas hänet nähnehe milloin?
Se häll' oli kallehin kalleus, Pimeässä silmien valo, Se kurjuudessakin lohdutus, Se päivän koittavan salo.