Raskaimmat raatoi äit' orjan työt Vaivoistaan nurkahtamatta; Hän valvoi päivät, hän valvoi yöt Lepoa muistelematta.
Pojasta, toivoi hän, tulee mies Jalompi vanhempiansa, Ja maineens' rinnalla jää kenties Myös muistonen kantajastansa.
Ja poika varttui kuin honka vaan, Ei vertaa häll' ole toista; Ja missä parhaita mainitaan, Nimensä kirkkainna loistaa.
Mut' onness' uudessa halvaksi Hänestä käynyt on äiti; Hän saadun lemmen jo unhoitti, Ja yksin kantajan heitti.
Se äiti köyhä ja kurja on, Oi Suomen laps', isänmaasi. Kuink' olla hälle, sä armoton, Voit kylmä kuin talvinen paasi?
Jo palaa jälleen sun äitis luo, Hänt' ota hellähän hoimaas! Taas hälle lempesi täysi suo! Hän itkien kaipaavi voimaas.
Ja jos vaan mökkiinsä astahdat, Kohoova katto on kohta, Ja laajaks seinät käy ahtahat; Kuin keisarin linna se hohtaa.
Ja äitis vanhan ja vaivaisen Näet nuoreks nuortuvan taasen, Ja kruunun painavi kultaisen Hän otsaansa kirkkahasen.
Ja kummastellen kaikk' kansat on. Näin lausuvat keskenänsä: »Mik' ihme outo ja verraton! — Sen lapsi loi lemmellänsä.»