"Sinä saatat minut tänään häpeälle kaikin puolin", vastasi Amos. "Aamulla luulin minä vielä voivani antaa sinulle ritarihovin, ja illalla lahjoitat sinä kerjäläiselle hänen äitinsä perinnön. Mutta jos en jakamatta olisi tahtonut nauttia edes ritarihovia, niin otan vielä vähemmin perintöä sinun kädestä, jos et sinä ja'a sitä kanssani ja sen lisäksi anna minulle tätä uskollista kättä".
Niin päättyi illan hiljaisessa rauhassa onnellisesti tämän päivän ja koko myrskyisen vuoden kaikki kovat kohtalot. Ja molemmista rakastavista tuntui, kuin olisi heille tässä rauhassa lupaus annettu, että he tämän kauhistavan nykyisyyden yli myöskin vielä tulivat näkemään koko isänmaan ikävöittyä rauhaa, niinkuin he sen uskoivat ennustetuksi Amoksen kastetekstissä: "Sillä minä käännän minun kansani Israelin vankeuksen, että he rakentavat autiot kaupungit ja niissä asuvat; istuttavat viinapuita ja niistä viinaa juovat; tekevät puutarhoja ja niistä hedelmiä syövät. Ja minä tahdon heitä heidän maassansa istuttaa; niin ettei heitä enään temmata pois maastansa, jonka minä heille antanut olen, sanoo Herra sinun Jumalas".
Melkein samaan aikaan kuin Amos ja Martha viettivät häitään, tuli Dillenburg'ista tieto kenraali Ramsay'n kuolemasta ja huhu lisäsi siihen: ylpeä kaunis skottilainen oli harmista kuollut nälkään. Amos tuli syvästi liikutetuksi tästä niin runsaslahjaisen ihmisen surkeasta lopusta ja tunnusti, että kauniin mies armeijassa, räätälinpoikana syntynyt, viimeiseksi kuitenkin voi nousta vielä suurempaan onneen, kuin kauniin kavalierinä syntynyt mies. Ja erittäin oli hän iloinen, ettei Ramsay nyt enää tarvinnut timantteja, sillä nämät rasittivat vielä vähäisen hänen omaatuntoansa.
Hän ei voinutkaan myöhemmin vastustaa viettelystä eräänä yönä vaimonsa seurassa mennä noitalävelle ja siellä yrittää isolla verkolla virrasta pyytää noita kahta ritarihovia. Mutta he eivät vetäneet muuta kuin hietaa, soraa ja lautasellisen särkiä rannalle. "Lähtekäämme taas hiljaa kotia", sanoi vihdoin Amos, "ja keittäkäämme kalat huomenna päivälliseksi. Särki on tosin halpa kala, mutta jos kaksi nuorta aviohenkilöä sitä yhdessä syö, jotka ovat toisilleen kylläksi kauniit ja kylläksi kyllin raakkaat sekä pitävät tarpeellista vaaria monista ruodoista, niin maistuu se toki paremmalta, kuin lihavin lohi kreivinnan tai prinsessan pöydässä — Jumala olkoon äidilleni armollinen!"
Ja kun he näitten sanain jälkeen, kuutamon kirkkaassa valossa, katsoivat toinen toisensa silmiin, silloin ajattelivat molemmat itsekseen, että sydämmen hyvyys, joka loistaa esiin kasvojenuurteesta, tekee toki kaikkein kauniimmat niinkuin rumatkin kasvot täydellisesti kauniiksi, ja yksikään maalari ei voisi tätä kaikkein kauneinta kauneutta kuvailla, vaikkapa hän ymmärtäisikin kirkkoenkelejä maalata.
Mutta kumpikaan ei sanonut sitä tällä kertaa toisilleen.