"Jos muuten tahdotte tarkasti tietää", jatkoi liinakankuri, "onko tämä todellinen Amos Hafelborn vai ei, niin viekää hänet vaan koulumestarin Marthan luo, se oli minun tietääkseni tuon Amoksen kultanen ja on teille tänä iltana antava yhtä hyvää selkoa sotasaaliistanne, kuin tänä aamuna proklamationista".
Tämän sanoi liinakankuri vaan pilkalla; sillä hän arveli, että sotamiehet, kuullessaan Marthan nimenkin, punastuisivat häpeästä aina korviin asti. Mutta nämä olivat aikoja sitte unhoittaneet punastumisen, luulivat puolestaan kostavansa Marthalle, jos veisivät hänelle kotia maankuleksijan muinaisena lemmittynä, ja lähtivät siis torille päin, jonka varrella Martha äitinsä kanssa asui, sillä hänenkin isänsä oli pari vuotta takaisin kuollut.
Amos seurasi ääneti. Siitä hetkestä asti, kuin oli astunut kaupungin sisäpuolelle, oli hänen kielensä ikäänkuin suuhun kiinni kasvannut.
Iltahämärässä istui Martha kamarissaan, kun sotamiehet tunkivat sisään. Hän nousi ylös, osoittamatta vähintäkään pelkoa. Vältvääpeli lykkäsi vangin esiin ja kysyi: "Tunnetko tämän miehen?" Hämmästyen tarkasteli tyttö kauan tuota repaleista olentoa ja noita rouhittuja kasvoja, ja piteli silmiään ikäänkuin tahtoisi selvemmin nähdä. Muoto oli hänelle tuttu ja liikutti häntä syvästi, ja kuitenkaan hän ei tietänyt kenen se oli. Silloin kysyi Amos hiljaa ja vavisten: "Martha! Etkö mua enää tunne?"
Mutta tuskin oli tämä äänen kuullut, niin oli kuin valonsäde olisi lentänyt hänen kasvojensa yli ja hän huudahti säikähtyneenä takaisin astuen, sillä sydämen syvimmällä liikutuksella, johon korkein tuska ja korkein ilo on yhdistettynä: "Amos! Amos! se on Amos Hafelborn!"
Ja vaikka raa'at sotamiehet kohta purskahtivat suureen nauruun, lankesi hän vanki raukan kaulaan ja taisi itkusta ja kyynelistä tuskin tointua. Silloin vaikenivat itse sotamiehetkin ja muutamat heistä hiipivät hiljaa pois.
Amos ja Martha unhoittivat kokonaan, että vielä muitakin ihmisiä oli läsnä, ja tekivät toisiltaan niin ylenmäärin kysymyksiä, ettei molemminpuolisesta kertomisesta tahtonut mitään loppua tulla. Mutta kuin Amos kertoi, kuinka hän oli joutunut rosvojen käsiin ja Marthan ylös naulaaman proklamationin johdosta taas tullut vapaaksi, mutta sitä vastoin pakenevilta Weilburg'in sotamiehiltä kiinni otetuksi, pötki itse vältvääpelikin hiljaisesti ulos ovesta; sillä proklamationista ja sen seurauksista ei hän mielellään tahtonut kuulla puhuttavan, varsinkaan Marthan läsnä ollessa.
Oli tullut aivan pimeäksi tuvassa eikä kumpikaan olisi sitä huomannut, jos ei äiti olisi tullut kynttilää tuoden, ja nyt vasta huomasi Amoskin vielä olevansa sidottu, ja Martha avoi häneltä köydet. Niin istuivat he kaikki kolme yhdessä, ja Amos kertoi, kuinka hän Hanau'issa äkki-arvaamatta oli tullut ihan rutiin ruhjoituksi talonpoikain hirveistä iskuista, ja kuinka hänen sitte tautivuoteella yhtäkkiä oli tullut niin kovin ikävä Marthaa, ja kuinka hän suurimpain tuskain vaivatessa oli tullut ymmärtämään, että Martha kaikista ihmisistä oli osoittanut hänelle suurinta hyvyyttä, omaa etuansa katsomatta. Ja kuin hän sitte muisteli ja ajatteli häntä, silloin oli hänestä kuin kukoistaisi hänelle taas kadonnut nuoruus ja kauneus, kuin kukoistaisi hänelle uudestaan viattomuuden kadonnut paratiisi Marthan uskollisessa sielussa. Se vaan häntä ihmetytti, että Marthakin puolestansa oli pysynyt niin lujana rakkaudessa häneen, olematta sitä koskaan ilmottanut ja vastarakkautta saanut. Mutta Martha kertoi hänelle melkein samoilla sanoilla, että kaikessa hirmuvuosien hädässä muisto kovasta, kauniista, kevytmielisestä ja kuitenkin taas niin hyvästä Amoksesta oli hänelle ollut niinkuin lohduttava takaisin-vajoominen nuoruuden autuaisin aikoihin, ja että hän samanlaisessa ikävöivässä rakkaudessa Amokseen oli uneksinut itsensä tuonne, jossa muistelee viatonta nuoruutta aarteena, jota ei ikinä enää saavuta, mutta joka kuitenkin pysyy katoomatonna.
Mutta siihen sanoi Amos suruisesti: "Meidän sisälliselle onnellemme siis enää tuskin mitään on esteenä, sitä vastoin ulkonaiselle kaikki! Minun kiroukseni oli, että olin liian kaunis, liian ylpeä kauneudesta, ja että liiaksi paljon ajattelin ja puhuin kuinka kaunis olin. Jumalan kiitos! nyt en enää ole kaunis. Vaan minä en myöskään enää ole tarpeeksi kaunis sinulle, sillä sinä olet tullut kauniimmaksi, kuin milloinkaan olisin voinut luulla; sielun täysi voima on kukistanut ja kirkastanut kasvojesi kovaa muotoa. Tänään aamulla vielä luulin voivani jakaa kanssasi ritarihovin; nyt olen kerjäläinen. Minulla ei ole mitään virkaa, ei mitään omaisuutta ja Herra tietää, saanko koskaan enää takaisin jäsenieni täyden voiman, ja niin täytyy rakkautemme jäädä siksi, mitä se oli: unelma katoamattomasta eikä kuitenkaan koskaan enää saavutettavasta aarteesta!"
Vastauksen sijasta rupesi Martha kertomaan Amokselle hänen vanhempainsa viimeisistä päivistä. Ja hän jutteli nyt, että hän jo useat vuodet oli ollut niinkuin oma lapsi heidän luonansa, sukulaistunut ajan vaikean hädän kautta, jota hän koetti yksinänsä jätetylle pariskunnalle lievittää. Hän oli katsonut velvollisuudekseen lahjoittaa kumminkin vanhemmille sen rakkauden, jota hän ei voinut pojalle antaa. Heidän viimeisessäkin taudissaan oli hän hoitanut vanhuksia, ja kuoleva äiti oli antanut hänelle lopun tavarastansa, jotta Martha säilyttäisi sen kadonneelle pojalle. "Summa", päätti hän, "on tosin pienempi kuin vanhempiesi entisinä hyvinä päivinä, mutta kun jo koko maailma on tullut köyhemmäksi, niin on se vielä kyllä suuri, jotta sillä voit isäsi taloon ostaa puutarhan ja pellon ja kunnioitettuna porvarina elää käsiesi työstä".