Silloin tulivat he paaluituksen luo, jossa laskuportti julistuksineen oli. Sotamiehet pysähtyivät, katselivat hymyillen kirjoitusta, ja yksi huusi: "Ompa koulumestarin Marthalla kuitenkin ollut rohkeutta naulata ylös kreivin julistus!"
Tämä huuto avasi vangin kielen. "Koulumestarin Martha siis elää vielä?" kysyi hän vavisten.
"Tietysti! ja on sen lisäksi oikein pirumainen tyttö!"
Se oli kahdenkertainen lohdutus Amokselle, sillä pirumaisen tytön oli mahdoton olla naitu. Mutta kysyessänsä, minkätähden antoivat Marthalle juuri tämän liikanimen, vaikenivat miehet, juuri kuin olisivat hävenneet. Yksi sotamiehistä kuiskasi kuitenkin Amoksen korvaan: "Nämä arkamaiset konnat" (muuten oli hän itse juuri yhtä nopeasti juossut tiehensä kuin muut) "pelkäävät rosvojen kostoa eivätkä tahtoneet ripustaa portille kreivin proklamationia. Porvarit eivät myöskään uskaltaneet sitä tehdä. Silloin sanoi Martha: jos ei kukaan mies uskalla julkaista maaherransa julistusta, niin täytyy kai naisen se tehdä, ja riensi portin eteen paperin kanssa. Mutta kumppanini pelästyivät niin kovin tästä rohkeudesta, että pikeimmiten jättivät kaupungin ja pakenivat Braunfels'iin päin".
Nyt selveni Amokselle koko tämän päivän sotatapaukset. Rosvojoukko oli paennut proklamationin tähden; kun sitte molemmat pakenevat joukot kohtasivat toinen toisensa, luuli kumpikin itsensä päälle hyökätyksi, ja molemmat pötkivät toisiaan pakoon. Mutta Weilburg'issa ei ollut kreiviä eikä parempaa sotaväkeä, vaan Martha oli julistuksen ylös naulaamisella pelastanut kaupungin ja sitä paitse vapauttanut Amoksen rosvojen käsistä. Hänen urhokkaasta työstä tunsi tämä Marthansa taas, joka kerran niin rohkeasti oli astunut värvääjien keskeen pelastaaksensa häntä, ja hän arveli, että mitä silloin hänelle jäi onnistumatta, se oli hänelle tänään vihdoin onnistunut, Martha oli hänen nyt kuitenkin, ja varmaankin ainaiseksi, temmannut pois tuon raa'an sotaväen joukosta.
Kiitollisessa ilossa unhoitti Amos vanhempainsa kuolemankin; siitä huolimatta oli hänen mielensä erinomaisen raskas, astuessansa Weilburg'in kadulle, jossa häntä oli kohdannut niin monta surkeutta, ja hänestä tuntui, kuin jos tänäpänä saisi vielä paljoa pahempaa kärsiä.
Porvarit eivät ensinkään tervehtineet sotamiehiä voittajina, päinvastoin menivät he pois heidän tieltään puoleksi pelkäävällä puoleksi ylenkatseellisella silmäyksellä. Sillä pelokkaimmat palkkasotamiehet olivat tavallisesti myös ilkeimmät. Ainoastaan eräs vanha liinakankuri kysyi heiltä pilkallisesti: "Mitenkähän pulskea vanki tuo on, jonka tänään olette käsiinne saaneet?"
"Oh, hän on yksi teidän miehistä", vastasi vältvääpeli yhtäläisellä pilkalla, "Weilburgilainen porvarinpoika! Tahdotteko hänestä takaukseen mennä vai hirtämmekö hänet, kreivillisen julistuksen mukaan! Amos Hafelborn'iksi kirjoittaa hän itsensä".
Liinakankuri katsoi vankia kasvoihin ja naurahti. "Vanhan Hafelborn'in pahan pojan olen vuosia sitte tosin tuntenut, mutta tuo mies on yhtä paljon kauniin Amoksen näköinen, kuin nokikolari myllärin".
"Jumalan kiitos!" ajatteli Amos, "ihmiset huomaavat, että oikein perinpohjaisesti olen muuttunut".