Kiukuissaan rääkkäsivät he Amosta vähän aikaa ja veivät hänet sitte mukaansa Lahn'ia ylöspäin Weilburg'ia kohti. Päästyänsä kuolonkauhistuksista ajatteli Amos itsekseen: "Tuolla vaipuu kaksi ritarihovia ja vähän enemmänkin Lahn'in pyörteihin! Jos ei tuo kirottu kauneudenylpeyteni olisi ilmaissut mua ja jos en yhä vielä olisi liian hieno kerjäläiseksi, niin olisin jo tulevalla kuulla voinut viettää häitäni koulumestarin Marthan kanssa toisessa noissa ritarihoveissa".
Muutaman kummun luona, noin puolen tunnin päässä Weilburg'ista, pysähtyi joukko lepäämään. Sen päältä voi nähdä kaupungin, joka muurineen ja tornineen kohosi eräällä vuoriselänteellä, melkein joka taholta Lahn'in ympäröimänä. Syvästi murehtuneena katseli Amos tuota kaunista, hänelle niin kotoista ja kuitenkin nyt taas eriskummaisen oudonlaista kuvaa. Sillä kovin paljo näkyi kaupungin ympäristössä olevan muuttunut siitä ajasta, kuin nuori vastavärvätty sotamies sen oli jättänyt. Viimeisinä vuosina väkirynnäköllä valloitettu, ryöstetty, poltolla hävitetty, ei se Weilburg, joka tänään oli hänen edessään, tahtonut oikein soveltua yhteen sen kanssa, jota hän kymmenen vuotta oli niin uskollisesti muistossaan säilyttänyt. Tuossa puuttui torni, tässä oli aukkoja huoneriveissä, linna, silloin vielä uusi ja kaunis, näytti nyt vanhalta ja hävinneeltä. — "Suuri Jumala!" ajatteli Amos, "jos lujat muurit noin horjuivat ja kaatuivat, mitenkä lie heikkojen ihmisraukkain käynyt!" Ja häntä alkoi kovin huolestuttaa, että ne rakkaat, joita hän nyt jo useita kuukausia niin hellästi ja innokkaasti oli muistellut, olivat otetut pois, niinkuin tornit ja huoneet.
Vaan tämän surullisen ajatuksen karkoitti nyt vieläkin surullisempi. Hän huomasi selvästi, että se rosvojoukko, joka piti häntä vangittuna, aikoi tehdä päällekarkauksen kaupunkiin ja ryöstää sitä. Jo lähestyi samanlaisia joukkoja likeisiltä ylänteiltä, ikäänkuin yhteisen välipuheen mukaan; Weilburg'issa oli kai vähän tai ei ollenkaan sotaväkeä, ja näillä yhä enenevillä rosvojoukoilla oli siis helppo työ tuon pivontäyden porvarien kanssa. Nyt täytyi Amoksen, joka kumminkin kunniallisena sotamiehenä oli lähtenyt kotoa, palata sinne takaisin näitten roistojen vankina, täytyi aseetonna katsella, kuinka nämä ilkiöt hävittivät ja ryöstivät ehkä hänen vanhempiensa ja Marthan kodin, rääkkäsivät, kuoliaksi löivät asukkaita, sytyttivät kaupungin tuleen, myydäksensä hänen itsen perästäpäin piinalliseen oikeuteen!
Sillaikaa oli joukon johtaja lähettänyt kulkuvahteja Weilburg'iin päin tiedustelemaan, olivatko portit vartijoidut. Ne tulivat pian takaisin, jotensakin hämmästyneinä ja kertoivat, etteivät olleet tunkeneet kaupunkiportille asti, sillä jo Weilsmez'issä, hautausmaan alipuolla, oli tie suljettu paaluituksilla ja laskuportilla. Sen ulkopuolla tosin ei seisonut mitään vartijoita, mutta laskuportilla oli aivan äskettäin naulattu muhkea julistus suurilla kirjaimilla, sisältäen, että vorojoukkoja ja retkeilijöitä, jotka rohkenevat kuleksia ympäristössä tahi lähetä kaupunkia, kohdellaan niinkuin ryövärejä, lyhyellä prosessilla ja pitkällä köydellä.
Tämmöiset sanat olivat rosvoille jotain ihan uutta; he olivat päin vastoin tottuneet siihen, että yksin väkirikkaammatkin kaupungit lähettivät heitä vastaan nöyriä lähetyskuntia ostamaan itsiään vapaaksi ryöstämisestä. Päämies lausui: "Eilen oli vaan muutamia huonoja palkkasotamiehiä kaupungissa, sillä kreivi on poissa ja puoli vähäisestä porvaristosta paennunna. Mutta kreivi on varmaankin saanut vihiä meidän aikeistamme ja menneenä yönä lähettänyt kaupunkiin ne kolmesataa miestä, jotka seisoivat Runkel'in luona. Muuten eivät Weilburgilaiset suinkaan olisi olleet kyllä hävyttömät aivan nenämme edessä ripustamaan tuollaista proklamationia portilleen".
Miehistö oli samaa mieltä kuin päällikkö, ja enempää käskyä odottamatta lähti koko parvi liikkeelle, kääntyen oikealle metsään Braunfels'iin päin. He tahtoivat rosvota, ei taistella, ja yhtä rohkeat kuin olivat turvattomia vastaan, yhtä paljon pelkäsivät he aseellisia. Kun he sentähden puolen tuntia marssittuansa näkivät pienen joukon sotamiehiä Weilburg'ista tulevan vastaansa, hajosi koko vorojoukko hirveästi pakoon pötkien, ja Amoksen onnistui nyt pujahtaa pois vartijainsa kynsistä.
Hän riensi metsästä kaupunkia kohti. Mutta kummastukseksensa huomasi hän nyt, että kumpikin puoli pakeni. Sillä samassa hetkessä, jolloin rosvot olivat huomanneet sotamiehet ja lähteneet pakoon, näkivät myös nämä heidät ja kääntyivät säikähtyneinä takaisin. Sotamiehet, noin kolmekymmentä luvultaan, juoksivat kuin jänekset nilkkuvan Amoksen edestä, ja näytti melkein, kuin jos hän yksinänsä olisi karkoittanut heidät pakoon, ja kuitenkin oli hän taas pakosalla pakenevain rosvoin edestä. Tosin huomasivat sotamiehet pian, että vaan yksi ainoa mies heitä takaa ajoi; he asettuivat sentähden miehuullisesti sotarintaan, tähtäsivät kolmekymmentä muskettiansa häntä vastaan, vaativat häntä antautumaan ja tekivät hänet suurella melulla sotavangiksi, jos nimittäin saattaa vangita sitä, joka vapaehtoisesti juoksee perässämme. Turhaan vakuutti Amos itse olleensa ryövärien vankina ja päin vastoin hakevansa heiltä suojellusta. Sotamiehet — juuri nuo harvat huonot palkkasoturit, josta rosvopäällikkö oli puhunut — tarvitsivat vankia itselleen, todistukseksi onnistuneesta uloshyökkäyksestä, ja jos joku ihminen näytti rosvolta, niin oli se tuo ryysyinen, yksisilmäinen Amos. Siis sitoivat he hänet kiinni ja ajoivat häntä kirouksilla ja pyssynkolahuksilla kaupunkiin.
Turhaan huusi Amos olevansa porvarinpoika Weilburg'ista nimeltä Amos Hafelborn ja kysyi eikö kukaan tunne vanhaa räätäliä Hafelborn'ia? Yksikään ei tahtonut tietää tästä nimestä mitään. Se pelästytti Amosta kovin. Nämä vieraat palkkasotamiehet olivat vasta muutamia kuukausia olleet näillä seuduilla.
Sivumennen vakuutti kuitenkin yksi kuullensa, että yö ja vuosi sitte eräs räätäli Hafelborn vaimoineen oli kuollut ruttoon. Ja kun sotamiehet näkivät, kuinka syvästi tämä epäiltävä tieto koski heidän vankiansa, kohtelivat he häntä vähän leppeämmin ja puhuttelivat häntä muulla tavoin kuin jalanpoljennalla ja kolahuksilla.
Amos nimitti todistukseksensa useita porvareja, jotka häntä vielä kyllä tunsivat ja hänestä takaukseen menisivät. Mutta joka kerta vastattiin, että se jo oli kuollut tai tietämättömiin joutunut, ja sotamiehet eivät tienneet siitä mitään. Sata kertaa paloi koulumestarin Marthan nimi Amoksen huulilla, mutta hän ei saanut sitä kysymystä tehdyksi; hänestä oli, kuin jos viivyttämällä pahinta vastausta voisi viivyttää viimeistä, täydellistä kurjuuttansa. Niin vaikeni hän ja kaupunki, joka yhä läheni, lepäsi hänen kyyneltyneitten silmiensä edessä niinkuin iso hautausmaa.