Tosin huusi hän silloinkin kohta perästä: "Voi, mikä onnettomuus, että lapsi on niin kaunis!" Vanhemmat kysyivät kummastuneina, mitä hän tällä tarkoitti, ja kätilöin jäi hetkeksi vastaamatta ja lausui sitten hämillänsä, että hänen oli juohtunut mieleen, hän ei itsekään tiedä miten, kuin jos lapsi olisi liian kaunis tälle maailmalle. Ennustetaanhan myöskin lapsessa, joka jo valmiin enkelin näköisenä lepää ensimmäisessä kapalossa, ettei se saa jäädä kauaksi meidän luoksemme. Vanhemmat kirosivat hiljaisuudessa tuota kateellista vanhaa varista, jota heidän kuitenkin vuosia saadusta avusta täytyi kiittää ja pitivät nyt vasta lastansa kahta vertaa kauniimpana. He valvoivat kuitenkin vuodet pitkään suurimmalla huolella pienokaisen terveyttä, jott'ei hän kauneutensa tähden tulisi heiltä pois otetuksi, varsinkin kun hän ei ainoastaan ollut heidän ensimmäinen lapsensa, vaan myös jäi ainoaksi.
Kauniimman pojan täytyi myöskin saada kauniin nimi. Vanhemmat miettivät kokonaisen päivän, mikä heidän suvussaan olisi kauniin nimi ja muistivat erään kaukana asuvan orpanan Amos Hafelborn'in. Koska protestanttien mielestä siihen aikaan — se oli vuonna 1610 — vanhan testamentin nimet kuuluivat erittäin hurskaalta ja voimakkaalta, mutta niiden joukossa Amos näytti oikein silmiin pistävän oudonlaiselta, niin valitsi vanha Hafelborn sen; sillä mitä on kaukaa kotoisin, sehän kaikkina aikoina on räätälejä miellyttänyt.
Kolmantena päivänä kastettiin lapsi kaupungin kirkossa ja sai saman nimen kuin kolmas pienten profeettain joukossa. Kastepuheensa aineeksi oli kirkkoherra ottanut kaksi paikkaa pipliallisesta kaimasta. Ensiksi Amoksen kahdeksannen luvun kolme ensimmäistä värsyä: "Herra, Herra osoitti minulle näyssä ja katso, siellä oli kori suvituloa. Ja Hän sanoi: mitäs näet, Amos? Minä vastasin: korin suvituloa. Niin Herra sanoi minulle: minun kansani Israelin loppu on tullut, en minä tahdo enään mennä häntä ohitse. Ja sinä päivänä pitää veisut temppelissä itkuksi kääntymän, sanoo Herra, Herra: monta kuollutta ruumista pitää joka paikassa makaaman, jotka viedään salassa pois".
Sovittaen profeetansanaa nykyisyyteen, puhui kirkkoherra siitä surkeasta ajasta, jota vastaan kaikki nyt nähtävästi vaelsivat ja vasta syntyneet lapset ehkä vielä enemmän kuin vanhat. Kahtena edellisenä vuonna oli näet protestanttinen unioni ja katolinen liga perustettu; varustuksia tehtiin; Spinola hispanialaistensa kanssa oli jo Wesel'issä ja tieto Ranskan kuninkaan Henrikki IV:nen murhasta levisi ympäri Saksan maata. Ei kukaan tiennyt, mitä nyt oli tuleva ja aavistus raskaista päivistä painoi kaikkien mieltä. Kirkkoherra käytti sitä manauksen sanoiksi, mutta kääntyi sitte tekstinsä toiseen paikkaan, profeetta Amoksen molempiin loppuvärsyihin: "Sillä minä käännän minun kansani Israelin vankeuksen, että he rakentavat autiot kaupungit, ja niissä asuvat; istuttavat viinapuita, ja niistä viinaa juovat; tekevät puutarhoja, ja niistä hedelmiä syövät. Ja minä tahdon heitä heidän maassansa istuttaa; niin ettei heitä enään temmata pois maastansa, jonka minä heille antanut olen, sanoo Herra sinun Jumalas". Tämän autuaan ajan — niin toivotti kirkkoherra — nähköön kumminkin ristinlapsi vielä elävin silmin Saksan maassa, ja jos vanhat tuolla kurjuuden ajalla otettaisiinkin pois, niin valmistakoon heille Jumala kuitenkin vielä suurempaa kirkkautta taivaallisessa Jerusalemissa.
Räätälin ja hänen vaimonsa mielestä oli puhe vähän liiaksi synkkä kastepuheeksi; edellinen arveli myös, että Nassau-Weilburgilaiset kumminkin voisivat aivan rauhallisesti odottaa uhkaavaa maailmansotaa, sillä olihan kreivi Lutvikki julistanut itsensä puolueettomaksi, ja vaimo ajatteli itsekseen, että tuon ilkeän kätilöimen sanat, joka vertasi ihmeen kauniin pojan Kristuslapseen seimessä, olisivat voineet antaa aihetta parempaan tekstiin kuin Amoksen kahdeksanteen. He eivät kuitenkaan uskaltaneet lausua näitä mietteitänsä toisilleen, sillä he kammoivat semmoista syntiä, että edes kahden keskenkään moittisivat kastesaarnaa, ja piirustaessansa nuoren Amoksen syntymä- ja kastepäivän ison piplian viimeiselle lehdelle, panivat he nämä vanhan Amoksen värsyt siihen viereen ikuiseksi muistoksi.
Kun nyt aviopari näki pienokaisensa, joka kasvoi yhä kauniimmaksi, noin kehdossa makaavan, silloin sanoi vanha Hafelborn: "Poika on liian kaunis räätäliksi. Hänen täytyy lukea itsensä papiksi tai virkamieheksi, tahi voi hän myös tulla upsieriksi, evestiksi minun puolestani, kenraaliksi tai joksikin senlaiseksi". Ja hänen vaimonsa nyykähytti ystävällisesti hymyillen päätään myönnytykseksi. Räätälimestari oli näet tosin vaan tavallinen räätäli pienessä kaupungissa, mutta hän oli rikas sen rahan kautta, jonka hänen vaimonsa, eräs myllärintytär, oli hänelle tuonut, ja sentähden oli hänellä alituisesti suuria tuumia päässä. Mutta koska rikas myllärintytär oli mennyt naimisiin hänen kanssaan etenkin hänen kauniin muotonsa tähden, niin tuumaili hän että pieni Amos, joka oli kymmenen kertaa kauniimpi, olisi myös saavuttava kymmenen kertaa suuremman onnen. Ja kun poika sittemmin kasvoi suuremmaksi, kuuli hän niin usein, että hänestä oli tuleva kaupungin-kirkkoherra, maanvouti tai sotaevesti, että hän luuli kerran tulevan loistamaan kaikissa näissä kolmessa arvossa yhtä haavaa, ja niin leikitsi hän kumppaniensa kanssa, kuinka hän tänään evestinä vangitsi kymmenen maankavaltajaa ja rauhanrikkojaa, huomenna maavoutina tuomitsi ne pois hengeltä ja ylihuomenna saattoi hengellisellä lohdutuksella koko joukon hirteen.
Amos oli juuri täyttänyt kahdeksan vuotta, kuin kreivillinen hovimaalari sai tehtäväksensä koristaa kirkon kupulaen neljä kulmaa kahdella ilmassa liehuvalla enkelillä al fresco. Hän ei tietänyt mitään parempaa mallia kuin tuota ihmeen kaunista räätälinpoikaa ja maalasi sentähden hänet kahdeksan kertaa alastomana ja liehuvana kirkon lakeen. Loistavin silmin katseli sittemmin Amos sunnuntaisin lakea, jossa hän niin hupaisesti liiteli, ja kertoi jokaiselle vieraalle ylpeydellä, että hän jo kerran oli istunut enkelinä. Koulupojat nimittivät häntä siitä asti aina kirkkoenkeliksi; mutta hän kuuli tätä pilkkanimeä mielellänsä eikä kukaan ollut niin lujasti kuin hän itse vakuutettu siitä, että hän todellakin oli kauniin ihminen koko maailmassa.
Vaan vanhan Hafelborn'in mielestä täytyi kauniimman lapsen, joka kantaa kauniinta nimeä ja on ulosvalittu kauniimpaan virkaan, sen lisäksi vielä kirkkoenkelinä maalattu, myöskin käydä kauniimmissa vaatteissa. Ja koska hän oli rikas ja päälliseksi räätäli, niin oli hänen helppo pistää kätensä puoleksi rahakukkaroon, puoleksi "helvettiin" [Näin nimitetään Saksassa räätälien pöydänalustaa, jonne nämät heittävät yli jääneitä kankaankappaleita, jotka oikeastaan olisivat teettäjilleen takaisin annettavat. Suoment. muist.] ja komeasti koristella Amostansa punaisella viitalla, viheriällä takilla ja keltaisilla housuilla. Mutta se maksoi pojalle monta katkeraa kyyneltä; sillä koulukumppanit, jotka jo hänen ihailtun kauneutensa tähden kadehtivat ja kiusasivat häntä, eivät nyt jättäneet tuota kirjavaa lintua yhdeksikään päiväksi kynimättä ja hän olisi monta kertaa tahtonut käydä kerjäläislapsen ryysyissä, joita ei kukaan pilkannut. Poika ei vielä aavistanut, että enimmin kadehditut etumme aivan helposti voivat tulla meille kovimmaksi kiroukseksi, ja kuitenkin itki hän jo katkeria kyyneliä sentähden.
Mutta siellä ei ollut ainoastaan pilkkaa ja kyyneliä, vaan myöskin kovia iskuja molemmin puolin; sillä Amos ei ollut mikään heikko maitoparta, vaan vahva ja verevä, ja oli kaikkia yhdenikäisiänsä päätä pitempi. Vaan valitettavasti seisoi hän melkein aina yksinänsä taistelussa, viholliset sitä vastoin ahdistivat häntä tiheissä parvissa, ja niin täytyi hänen voimasta ja rohkeudesta huolimatta joutua tappiolle. Sentähden ilahutti häntä kahdenkertaisesti, että hänelle usein tuli avuksi samanikäinen tyttö, koulumestarin Martha; tällä oli niinikään vankat nyrkit, hän oli raivokas niinkuin poika ja sanoissa ja töissä aina kauniin kirkkoenkelin asianajaja. Jospa hän ei voinutkaan tälle saavuttaa voittoa, niin jakoivat kuitenkin molemmat rehellisesti selkäsaunansa, sekä annetut että saadut. Amos otti tätä tehokasta avuliaisuutta vastaan, niinkuin jotain hänelle luonnollisesti tulevaa, ja jos Martha lohdutukseksi pilkasta ja vahingosta salaisesti lahjoitti hänelle voileipänsä, söi hän senkin, niinkuin jotain hänelle luonnollisesti tulevaa. Kotoa oli hän tottunut vastaan ottamaan jokaista lahjaa, jokaista imarrusta ilman vähintäkään kiitoksen sanaa hänelle tulevana verona, ja ainoastaan silloin kuin hänelle ei mitään annettu, joutui hän syvempään mielenliikutukseen.
Vanhemmat, jotka kilvan palvelivat rakasta Amostansa, täyttäen hänen vähimmätkin toivoituksensa, katsoivat karsain silmin tuota yksipuolista ystävyyttä. He olivat jo kapalo lapselle määränneet hänen tulevaisen virkansa, siis oli se aivan ajan mukaan, että he ajattelivat kymmenvuotiaan pojan tulevaista avioliittoa. Ukko sanoi esimerkkejä löytyvän, että kreivintyttäret olivat astuneet alas kaunisten talonpoikaispoikien luo, miksi ei siis ilmestyisi ainakin aatelinen fröökinä kauniimmalle räätälinpojalle? Amos oli tätä puhetta oven takana kuunnellut, ja jotta hän siitä tietäisi jospa hän ei olisikaan kuunnellut, kielsi äiti häntä tekemästä itseään liian tuttavaksi koulumestarin Marthan kanssa, sillä hänen tulisi kerran vielä naida joku prinsessa. Kun sentähden Martha taas antoi hänelle voileipänsä ikäänkuin laastariksi saaduille iskuille, sanoi Amos alentuvaisesti: "Martha, sinä olet kovin hyvä, ja jos minä kerran nain prinsessan, otan minä sinut lapsenpiiaksi palvelukseeni". Se oli ensimmäinen kiitoksen sana, jonka Martha sai niin monesta voileivästä, ja kuitenkin kätkeytyi lapsi parka sen jälkeen puoleksi päiväksi ja itki katkerasti.