Amos kasvoi sill'aikaa suloisimmasta lapsesta verevimmäksi, voimakkaimmaksi nuorukaiseksi: hän oli vilkas, rivakka, iloinen, jospa myöskin vähän itsetyytyväinen, ja hyvä ymmärrys loisti esiin hänen sinisistä silmistään. Kukka oli täyttänyt mitä silmikko oli luvannut. Mutta myöskin kastepäivänä ennustettu sota-aika oli käynyt toteen ja sen onnettomuudet rasittivat vuosi vuodelta yhä raskaammin Nassau'in maata. Räätäli vaimoineen muistivat monta kertaa tuskallisesti Amoksen kahdeksannen luvun värssyjä, jotka he pojan kastepäivänä olivat raamattuun kirjoittaneet, ja kysyivät itsekseen, olisivatko nuot hirmuiset sanat täydellisesti toteen käyvät? Semmoisen kovan pelon alaisina määräsivät he nuoren Amoksen kirkon palvelukseen ja lähettivät hänet ensiksi latinakouluun. Kun kaunis räätälinpoika nyt siis oli vihitty oppineeksi, niin tuntui hänestä hänen vanha saksalainen nimensä Hafelborn pian liian oppimattomalta, rumalta ja räätälimäiseltä; hän muutti sen silloisen tavan mukaan latinalaiseksi ja kirjoitti itsensä tästä lähtien: Amos Corylofontanus.
Mutta vuosi vuodelta eneni ajan hätä; vanhan Hafelborn'in varallisuus väheni vähenemistään, se ei häntä liioin huolettanut, sillä kaikki muut porvarit joutuivat niinikään häviölle ja hän lohdutti itseään sillä toivolla että jonkun vuoden kuluttua näkisi poikansa kirkkoherrana, ja jos ei Amos silloin naisikaan juuri jotain kreivinnaa, niin tulisi hän toki varmaan tuomaan jonkun aatelisfröökinän kotia rouvakseen.
Silloin ilmestyi eräänä päivänä rehtori räätälitaloon, — se oli juuri Amoksen seitsemäntenätoista syntymäpäivänä — ja pyysi saada jotain rauhassa sanoaksensa. Olisipa jo aika, lausui hän, lopullisesti määrätä pojan vastaista ammattia; kysymättäkin katsoo hän siis opettajana itseään velvolliseksi puhumaan suoraan. Amos oli eriskummallisin pyhimys; kykyä oli hänellä kaikkiin asioihin, ahkeruutta ei mihinkään. Kaikki hänen oppimisensa oli oikkua. Jos hän vanhoissa kirjailijoissa luki ihanasta Helenasta, Paris'esta, Achilles'esta, Alexander'ista, Venus'esta tai Apollosta, silloin oli koko hänen huomionsa tekstiin teroitettu; rumasta Sokrates'esta, kyttyrä-selkäisestä Aesopus'estä, syyläisestä Cicero'sta ja paljaspäisestä Caesar'ista ei hän sitä vastoin tahtonut niin mitään tietää. Oli onni, että piru on niin rumannäköinen; jos hän olisi kaunis, niin poika lopulta rakastuisi itse piruunkin. Jos näytellään jotain Plautus'en tai Terentius'en latinalaisista komedioista, silloin Amos ei tosin koskaan ollut värsyjänsä kunnollisesti oppinut, mutta kuitenkin esitti hän naisien ja rakastajien rolleja niin mestarillisesti, että hänen liikuntojensa totisuuden ja suloisuuden tähden unhotti nuo puoleksi alas niellyt puoleksi vääristellyt värsyt. Pakanallinen Amor seisoi häntä ylimalkain paljoa likempänä kuin pipliallinen Amos. Viimeisenä paastoaikana oli hän, rehtori, antanut yliluokkalaisillensa kirjoitettavaksi vapaan latinankielisen aineen neljistä evankeliumeista: mutta nuori Hafelborn oli siitä kyhännyt aivan eriskummaisen teoksen, esitellessään "kauneuden periaatetta evankeliumeissa." Siinä oli ollut luettavana, kuinka sulopuheisen kaunis vuorisaarna oli, kuinka taivaallisen kauniit neitsyt Maarian kasvot, kuinka jumalallisen kaunis kirkastetun Vapahtajan muoto, kuinka kuninkaallisen kaunis ankara apostoli Pietari, kuinka juhlallisen kaunis tulo Jerusalemiin, niin, itse Judas Iskariotissakin oli kaunis Amos löytänyt jotain kaunista, nimittäin hänen punainen partansa. Lyhyesti: kirjoituksessa oli kaikki ollut kaunista, paitse latinaa, se oli verrattoman rumaa.
"Missä löytyy nyt hänessä kipinätäkään hengellistä mieltä!" pitkitti rehtori. "Kaikki tytöt häntä silmäilevät ja hän kohta vertaa enemmän kumminkin kaikkia kauniita tyttöjä. Koulukuvassa kuin ei riipu mitään peiliä, niin katselee hän itseään ikkunaruuduissa, ja kun hän uneksien kuultelee esitelmääni, kääntyy hänen tutkisteleva silmäyksensä kirjasta hänen soreihin sormiinsa tai pulskeihin pohkeisinsa. Antakaat Amoksenne tulla maalariksi — vanha hovimaalari ei sitä pait enää kauan käy pystyssä — papiksi hän ei ole syntynyt".
Räätälin vaimo vapisi kiivastuneena tämmöisestä ehdoituksesta, sillä maalari oli hänestä vaan korkeampi maankuleksija. Ja häneltä pääsi puoliääneen sanat: "Se on onnettomuus, jos on niin kaunis, kuin meidän Amos; silloin ilmestyy kadehtijoita kaikkialla".
Mutta rehtori kuuli sanat ja virkkoi: "Te olette oikeassa; se on onnettomuus, että poika on niin kaunis. Jos hän olisi naisena maailmaan tullut tahi kavalierina, niin olisi se ollut onneksi; mutta jos Weilburgilainen räätälinpoika on kauniimpi kuin kaikki muut ihmislapset, niin on se onnettomuus, ja jos tämä räätälinpoika vielä tietää ja tuntee kauneuttansa ja sen lisäksi tahtoo lukea jumaluusoppia, niin olisi valmis itkemään semmoisesta kauneuden kirouksesta".
Sanoi ja jätti vanhemmat yksinään vihastuneina ja hämmästyneinä hänen sanoistansa.
Mutta Amos Hafelborn eli Corylofontanus otettiin kohta pois latinakoulusta: äiti arveli, että lapsi raukan ennemmin tulisi luopua kaikesta lukemisesta, kuin kauemmin olla altisna tuon ilkeän rehtorin kateudelle. Muutoksenhaluinen, niinkuin hän oli, suostui Amos siihen mielellänsä, ja oli vaan harmistunut siitä yksinkertaisesta huhusta, joka pian levisi kaupungissa; siellä näet hoettiin, ettei kaunis räätälinpoika oikeastaan ollutkaan eronnut koulusta, vaan siitä pois ajettu, ja kulkupuhe lisäsi siihen vielä: erään rakkaudenseikan tähden koulumestarin Marthan kanssa. Vaan jo vuosia sitten oli Amos tuskin enää katsellut tyttöä, ja jos tämä katseli häntä, niin oli se vaan häveten ja salaisesti. Kulkupuhe taas kasvoi kasvamistaan. Sillä koko moittivassa kaupungissa oli Martha räätäliväen ohessa ainoa henkilö, joka parjattua nuorukaista julkisesti ja innokkaasti puolusteli.
Se tuli myös Amoksen korviin ja teki hänelle niin hyvää, että päätti suorittaa Marthalle tuon jo aikoja sitten maksettavaksi joutuneen kiitollisuuden velan. Mutta nähdessänsä ujon neitosen, kylmeni tuo lämpimästi aloitettu puhe vähitellen ja päättyi muutamilla sekavilla ja ajattelematta lausutuilla korupuheilla. Sillä hän havaitsi hirveän selkeästi, että tytön nenä oli vähän liiaksi paksu, silmät liian pienet ja suu liian leveä, jotta häntä, vaikkapa katsantonsa olikin lempeä ja vartalo sorea, tuskin voisi sieväksi, saatikka kauniiksi kutsua.
Mutta Martha vastasi että jos hän todellakin tuntee kiitollisuutta, niin seuratkoon Herran tähden hänen neuvoansa pyytää rehtorilta anteeksi, kääntyä takaisin lukemiseensa ja rehellisesti pyrkiä tullaksensa hyväksi ja hurskaaksi kirkkoherraksi. Sitä hänen tulisi tehdä ei ainoastaan itsensä ja vanhempiensa, vaan myös tytön oman hyvän nimen tähden.