Hän lausui nämä vakavat sanat niin ujosti ja niin liikutettuna, että ne olisivat voineet kääntää Amoksen sydämen, jos vaan hänen nenänsä olisi ollut vähän kauniimpi, silmät vähän suuremmat ja suu vaan vähäisen hienompi. Mutta nyt ne kaikuivat tyhjiin, sillä Amos vertaili juuri sillaikaa omaa nenäänsä tytön nenään ja kun hän ei enää nähnyt tätä silmästä silmään, silloin arveli hän, että koulumestarin tytär kuitenkin oli jotensakin törkeästi läksyttänyt häntä. Vaan rumat naiset saarnaskelevat kaikkialla kernasti. Jos niin on miestenkin laita, silloin on hän kaiketi liian kaunis kirkkoherraksi.
Vieläpä äitikin puhui nyt samaan tapaan. "Rehtori on oikeassa, meidän Amos on liian kaunis kirkkoherraksi! Sillä kun näkee, kuinka näinä sota-aikoina kirkkoherrat kaikkialla vangitaan, ryöstetään, ajetaan tiehensä, niin että on melkein vähemmin vaarallista olla sotamies kuin kirkkoherra, niin oli kai meidän Amos liiaksi kaunis tullaksensa jossain kirkkoherrakunnassa teurastetuksi". Hän joutui kuitenkin hämille pojan uuden elinkeinon suhteen. Kansleria tai neuvosta ei hänestä nyt myöskään voinut tulla, kun hän oli luopunut lukemisesta. Aika kului, äidilliset rahat niinikään, ja jo toista vuotta ojenteli laiskuri poika pitkät koipensa, joita hän mielellään vertaili Vatikanon Apollon jalkoihin, vanhempainsa pöydän alla.
Silloin tuli yksi kirjurinpaikka räntterivirastossa avonaiseksi, ja Amos alensi itsensä sitä vastaan ottaaksensa. Äiti lohdutti häntä tässä askeleesta, jota hän nimitti epä-avioliitoksi ja arveli että raha-asiain alalla toki vielä paraiten tulisi toimeen tänä rosvoisena sota-aikana ja jos hän vaan kerran äkkiä olisi rikastunut, niinkuin niin monet räntmestarit, silloin ei suinkaan voisi arvatakaan, mitä kaikkia vielä oli tapahtuva. Amos tiesi hyvin, että äiti viimeisillä sanoilla tarkoitti tuota puheena ollutta kreivinnaa tai prinsessaa.
Odottamattomalla taidolla ja innolla ryhtyi hän uuteen virkaansa ja saavutti räntmestarin täyden luottamuksen. Mutta kun ei siihen aikaan Weilburg'in hovissa eikä ympäristössä ollut mitään prinsessaa saatavana, niin loi kaunis kirjuri silmänsä toistaiseksi räntmestarin sievään tyttäreen Dorotheaan, Tämä ei läksyttänyt niinkuin koulumestarin kaino Martha, myöskin olivat hänen silmänsä suuret ja hänen nenänsä pieni kyllä, ja missä Marthaa oli arveluttanut antaa pikkusormi, siinä antoi Dorothea kohta koko käden. Niin näyttelivät nämä molemmat nuoret kauan aikaa hupaisaa romaania: Amos luuli itsensä rakastetuksi ja Dorotheaa huvitti, että hän sitä luuli. Mutta eräänä aamuna astui räntmestari Amoksen luo ja ilmoitti hänelle, että hän oli oivallisin kirjuri, mikä hänellä koskaan on ollut, mutta hän oli hänelle liian kaunis. Sentähden että hän on niin kaunis, sulkee hän hänelle — hän arvannee kai enemmän syyn — huoneensa ja koska kirjoitustupa nyt kerran on tässä huoneessa, niin täytyy hänen valitettavasti myös eroittaa hänet virasta.
Amos syöksähti ulos, häpeästä ja kiukusta melkein tukehtumaisillaan. Hetken perästä hiipi hän kuitenkin taas takaisin, sanoaksensa kumminkin Dorothealle muutamia uskollisuuden ja lohdutuksen sanoja. Mutta tämä ei tarvinnut lohdutusta. Hän oli vaan etsinyt rakkauden leikkiä, ei rakkautta, ja kun leikistä vanhuksen ankaran käytöksen johdosta uhkasi tulla kiusallinen todenteko, teki hän lopun siitä. Hän näytti tänään erinomaisen kauniilta, kun hän ujostellen käski Amostansa unhoittamaan hänet, miehekseen ei hän kuitenkaan voisi ottaa häntä, kreivillisen palvelijan tytär kirjuria, joka vaan oli räätälinpoika. Ja päälliseksi oli tuolla lumojattarella vielä mitä kauniimmat kyyneleet silmissä!
Kahdenkertaisesti särjettynä pakeni Amos uudestaan virkahuoneesta. Hän ei enää tiennyt, mitä hän teki, mitä hän tunsi, missä hän kuljeskeli. Palata takaisin vanhempien luo hävetti häntä; hän juoksenteli koko päivän läpi metsiä ja peltoja ja löi nyrkillään kasvoihinsa, ikäänkuin olisi tahtonut antaa niille korvapuusteja siitä, että olivat liian kauniit, ja kun hän iltasella taas oli kaupungissa, ei hän itsekään tiennyt kuinka sinne oli tullut ja mitä tietä oli kulkenut.
Hän kiersi torinkulman ohitse Ritari nimisen kadun kohdalla. Silloin taputti häntä outo mies olalle ja sanoi: "Tuo on kauniin mies, jonka eläissäni olen nähnyt. Nyt sinun täytyy kanssamme juoda kannu viiniä!"
Amos kavahtui ylös niinkuin unesta. Ritari-kadun torilla istui vieraita sotamiehiä, jotka ryyppäsivät ja rähjäsivät; muutamat porvarinpojat katselivat tätä etäämpänä, talonpoikia ympäristöstä joi sotamiesten kanssa. Joutsenkadulta kuului rummun pärinää. Ne olivat värvääjiä siitä rykmentistä, jota Brandenburg'in maakreivi Hans Georg siihen aikaan kokoili Nassau'in maakunnista keisari Ferdinand'ille.
"Se on ensimmäinen mies, jolle minä en ole liiaksi kaunis ja joka minulle tarjoo jotain hyvää kauneuteni tähden", ajatteli Amos itsekseen ja katseli vierasta sotamiestä, joka häntä oli kutsunut viiniä juomaan, kiireestä kantapäihin asti. Mutta tämä puolestaan katseli vieläkin terävämmällä silmäyksellä nuorta Hafelborn'ia, tarttui hänen käteensä ja veti hänet ryyppääjien luo. "Tässä tuon minä kaikkein kauniimman miehen, hänen täytyy tehdä vala lipullemme!" huusi värvääjä kumppaneillensa, ja ennenkuin tiesikään oli Amos piiritettynä toisilta, jotka imartelivat häntä, joivat hänen onneksensa ja tarjosivat hänelle veljeyttä.
Vavisten kiukusta huusi hän: "Olenko teidän mieleenne? Saakeli soikoon! Te olette ensimmäiset, joille minä olen aivan mieleinen ja kylläksi kaunis".