"Heillä on niinkuin meilläkin!" Katse, jonka loivat toisihinsa, sekä äänenpaino, millä tuon lausuivat, ilmaisi minulle paljon. He ajattelivat näin:
"No ovathan he sitten vähän ihmisten kaltaisia!"
Lähdin vuorelle. Sen juurella oli muutamia pienempiä temppeleitä. Lahot jumalat asustivat niissä. Miltä oli puolet muodosta poissa, kulta käsi, vaan ei se estänyt silkkipukuisten miesten ja naisten polvilleen lankeamasta niiden eteen. Kuinka sydäntä särkevää olikaan nähdä järjellisten ihmisten kumartelevan hajoavia savikappaleita, lahonneita puupalasia.
Kurjissa hökkeleissä vuoren juurella asui kerjäläisiä, jotka selässään kantoivat huonovoimaisia templissä kävijöitä ylös vuorelle.
Ainakin tuhannen kiviporrasta oli rinnettä myöten kiertelevällä tiellä. Tapasin vanhan miehen, jota nuori kerjäläinen kantaa retuutti selässään. Mitäs tien pituudesta, mitä vaivoista, kunhan vaan "puusan" luokse pääsen, näytti vanhus ajattelevan.
"Mitäs hyvää vanhus toivoo 'puusalta'?" kysyin.
Ukko tyytyväisenä hykertäen kuivettuneita, tutisevia käsiään, vastasi kuiskaten:
"Hän maksaa salaisesti!" Puhuin hänelle Jeesuksesta, joka salaisuudessa näkee ja maksaa julkisesti, mutta vanhus tuli kovin levottomaksi, vaatien nuorukaisen häntä kiireesti viemään ylös.
Vuorelle tultuani astuin temppeliin. Uh, miten likaista siellä oli! Huoneita oli useitakin, mutta yhden näkeminen riitti minulle. Siinä oli kolme, savun mustuttamaa jumalaa. Ne olivat niin pölyssä ja noessa, ettei voinut eroittaa niiden muotoa. Niiden edessä oli korkea, metallinen jalka, jolle oli asetettu porolla täytetty metallinen vati, jossa poltettiin suitsutusta. Rukoilijat lankesivat kuvien eteen polvilleen, mutta äänettöminä, sitten sytyttivät kynttilän ja suitsutuksen, poistuakseen heti, jättäen tilan toisille.
Siinä seistessäni puhuin ainoasta, totisesta Jumalasta, joka näkee ja kuulee. "Katsokaapas", sanoin, "nämät 'p'uusaat' eivät voi pestä itseään pölystä ja noesta. Ne eivät voi itseään auttaa. Kuinkas ne voisivat ihmisiä auttaa?"