Häät ovat olleet ja menneet. Ne pidettiin "onnen päivänä."
Vierähtää vuosi. Odotetaan perillistä taloon. Se tulee mutta voi! se onkin tyttö! Kuluu taas vuosi. Toivossa eletään, mutta toivo pettää! — Tulija oli taas tyttö — ja kolmas samaten! — Voi onnettomuutta! Jo alkaa anoppi tuskastua elämään. Jokaiselle tupaan tulijalle valittaa
ettei iloa ollut riemumieltä milloinkahan, miniästä miekkosesta, tyhjän tytöstä pahasta.
Vielä tuon anopin kiukun kestäisi, mutta kun mieskin kiljuu ja ärjyy ja jopa lyökin!
Viimeisellä kerralla, heikkona maatessa, tuskin ruokaa annettiin. Miniä raukka itkee yöt, itkee päivät ja ajattelee: "varmaankin olen kovin suuri syntinen, kun ei p'uusa poikia anna! Entäs jos kuolen! Pojattomat äidithän
"joutuvat verimerehen, hukkumahan hurmeesehen, tuolla tuonelan tuvilla, länsitaivahan takana!"
Onneton äiti! Sydän pakahtumaisillaan surusta, hän sanoo:
Oi, mun äiti kultaseni, oi, mun emoni armas! vieläkö elossa lienet, päiväkullan kuuluvissa? vaiko maassa makaamassa haudassa hajoamassa? Tule, äiti, turvakseni, turvakseni, tuekseni, näissä suurissa suruissa, murehissa murtavissa!
Vierii tuosta viikot, päättyy päivät. Taas on taloon tullut pieni vieras, mutta tällä kertaa se on tervetullut — tuhannesti tervetullut! — sillä se on pieni — mies! Nytkös ilo ja riemu taloon tuli! Miniänkin ylitse puhalsi toinen tuuli, sillä
tuli appi katsomahan pientä pojan poikoansa, nato tuli naurusuulla, kyty pysyin kynnyksellä, kävi käly katsomassa armastamassa anoppi.