Kiinalainen on osaansa tyytyväinen. Paljon on köyhyyttä ja kurjuutta, mutta vähän napinaa ja nurinaa.
Yhteinen kieli, yhteiset lait ja laitokset, samanlaiset koulut ja samat oppikirjat, joista viimeksi mainituista kansan lapset ammentavat sisällön ajatusmaailmalleen, liittävät kansan yhdeksi. Samaa entisyyttä ihaellaan, samojen miesten opetuksia kuullaan, samoja ajatuksia ajatellaan ja samoja tapoja seurataan. Sama runko kannattaa sen miljoonia haaroja ja oksia!
VII:mäs Luku
Ooppiumi.
Ajatukseni tahtovat ihan pysähtyä kirjoitettuani sanan "ooppiumi". Se johtaa mieleeni niin äärettömän paljon kurjuutta ja kärsimyksiä, että mieleni tahtoo masentua. Jokaiselle kirjallisuutta viljelevälle on tunnettua, miten ooppiumi Kiinaan tuli, — mutta sen tuottamat tuhot käsittää vasta sitten, kun silmin näkee mihin äärettömään kurjuuteen se on syössyt kansan.
Täällä, kotimaassamme, kasvatamme somaa kukkaista, jota nimitämme valmuksi. Se ilahuttaa meitä kauneilla väreillään, mutta Itämaissa siitä valmistetaan huumaavaa, voimallista myrkkyä, jota kutsutaan "ooppiumiksi".
Portugaalilaiset kulettivat sitä jo v. 1767 salatavarana Kiinaan. Se oli jo aikaisemmin tuttu siellä, mutta ainoastaan lääkkeenä. Sitten ryhtyivät Englantilaisetkin sitä viemään sinne. Molemmat kansat alkoivat kilpailla.
Jo v. 1780 oli kaksi ooppiumilla lastattua laivaa Maka'on satamassa. Sieltä sitä salaa ja vähitellen kuletettiin sisämaahan. Kymmenen vuoden kuluttua tuotiin sitä jo 4,000 arkullista.
Hallitus oli ryhtynyt kauppaa vastustamaan. V. 1770 kirjoitti katolinen piispa Reynold näin:
"Kiinan keisari on tuominnut tulen omaksi jokaisen ooppiumia kulettavan laivan."