Kulettuamme pagodan ohitse, jo alkoi näkyä

Jangtsheo

nimisen kaupungin muurit. Rantaan tultuamme tuli miesjoukko ympärillemme, tarjoutuen tavaroitamme kantamaan. Käyrän, olalle asetetun salon neniin he kiinnittivät tavarat. Sohjuista, kaitaista katua pitkin astuimme perättäin kaupunkia kohden. Vastaamme tuli yksipyöräisen kärrin työntäjiä, tarjoten käytettäväksemme mukavia ajoneuvojaan! Nekös telineet olivat! Kukas niihin uskalsi istahtaa? Valokuuvajan luona ollessamme olimme jo istua kököttäneet niissä, mutta toistahan se silloin oli kuin nyt! — Kun toverimme eivät uskaltaneet nousta niihin, niin me suomalaiset kaapsahdimme, sanoen:

"No, jos tuosta putoaa, niin eihän tuosta korkealta putoa!"

Mies alkoi työntää kärrejä. Voitelematon pyörä vinkui ja vonkui ja valitteli surkeasti. Milloin se töksähti pystyssä olevan, halenneen katukiven reunaan, kulloin upposi syvennykseen, jonka ajanhammas oli nakerrellut ennenmuinoin niin tasaisille kaduille. Väliin työntäjän jalka luiskahti liukkailla kivillä, jotka olivat sulavan lumen peitossa. Pyörän töksähdellessä ja miehen horjahtaessa olimme tipahtamaisillamme kapealta istuimelta. Päästiin sitten kaupungin portille.

Tuntuu vähän omituiselta kun ensikerran saapuu kiinalaiseen kaupunkiin. Olimme uteliaat näkemään elämää muurien sisäpuolella. Mies työnsi meitä aika hyräkällä. Vähänväliä huusi hän kulkijoille, jotta tieltä väistyisivät. Epätasaisten, kapeain, likaisten katujen molemmin puolin oli mataloita, yksikerroksisia, rappeutuneita, ikkunattomia asuntoja. Huonojen mökkirähjien ovilla seisoi missä miehiä, kussa naisia, pienillä, vinoilla, ruskeilla silmillään meitä tirkistellen. Katuja kaunistivat saviastian kappaleet, tiilen murot, roskat, laihat, karvattomat koiraraukat, lyhytkärsäiset, matalajalkaiset siat, kaakattavat kanat ja kiekuvat kukot! Ankat siellä levollisina käydä laapottivat. Kuormitettuja aaseja ja muuleja kulki siellä pitkät jonot. Siellä ratsasti takkuisella, harjaamattomalla hevosellaan silkkiin puettu herrasmies. Tuli siinä veden kantajia, kuorman kulettajia, äänekkäästi huutaen: oh, hai jaa! oh, hai jaa! Ryysyisiä, puolialastomia ihmislapsia, sokeita, vilustaväriseviä lapsukaisia, pyyleviä, silkkipukuisia miehiä, sotilaita, kantotuoleja, — niin, kukas voisikaan luetella mitä kaikkea näimme siellä! Poliisia ei näkynyt missään, mutta tungosta ei ollut, vaikka kulkijoita oli kadun täydeltä. Omituinen paha haju oli kaikkialla. Sisempänä kaupungissa olivat rakennukset muhkeita, mutta niistä ei paljon näe, sillä ne ovat korkeiden muurien ympäröimät. Rikasten puutarhatkin ovat niin suljetut, ettemme nähneet muuta niistä, kuin niissä kasvavien puiden latvat.

Matkamme päämaalina oli Jangtsheossa oleva lähetyskoti, jossa naislähetyssaarnaajat opiskelevat Kiinan kieltä. Toverit kutsuivat sitä

Jaakopin lähteeksi.

Siellä otettiin meidät rakkaasti vastaan. Siihen aikaan oli siellä lähettiläitä: Englannista, Skotlannista, Irlannista, Kanadasta, Yhdysvalloista, Austraaliasta, Uudesta Seelannista, Saksasta, Tanskasta, Norjasta, Ruotsista ja Suomesta.

Muutaman kuukauden saimme viettää tässä kodissa. Saavuimme sinne kiinalaisen uuden vuoden ajaksi ja sentähden näimme kaupungin kaikessa loistossaan, valoisampana, hauskempana kuin muina vuoden aikoina. Juhlapuvussaan kulkivat miehet ja naiset. Naisten kasvot olivat maalatut lumivalkeiksi, hivukset öljytyt ja kukitetut. Pikku tyttöjen ja poikasten huulet olivat kaunistetut punasella maalilla. Suuria epäjumalia kannettiin katuja pitkin suuren kansajoukon saattamana. Kaiket yöt kuului kaduilta humua ja yhtämittainen tr- tr- tr tr ääni, joka syntyi maahan viskatuista pienistä, sormen pituisista punaisista paperiputkista, jotka olivat täytetyt jollakin räjähtävällä aineella. Pauke alkoi heti pimeän tultua ja jatkui aamuun.