Lähdimme kodistamme ja erosimme ystävistämme vaan kuukaudeksi — mutta eronaika on pidentynyt vuosiksi! —
Tuskin uskoimme sitä, mitä oli tapahtunut. Joka silmänräpäys jouduimme kauvemmaksi niistä, joiden parissa olimme työskennelleet kuukausia. Mutta toivo takasinpalajamisesta ilahdutti mieltämme.
Tiistaiaamuna venemiehet eivät nostaneet ankkuria, vaan tahtoivat viipyä kolme päivää samassa paikassa, sillä he pelkäsivät Kihanissa olevaa sotaväkeä. Ehdotus ei ensinkään ollut meidän mieleinen, mutta vähän ajan kuluttua näimme että Jumalan tahdosta sekin oli. Siinä viipyessämme tuli kirjeentuoja Kihanista. Kirjeen sisältö hämmästytti meitä. Sieltä kirjoitettiin:
"Viipykää kolme päivää siinä, missä kirjeentuoja tapaa teidät, sillä täällä oleva sotaväki on levotonna." — Taaskin puhkesi sydämestä harras kiitos Jumalalle suojeluksesta.
Päivä kului ja illan tultua laskettiin ankkuriin keskellä jokea. Jo olimme levolle laskeutuneet. Yht'äkkiä kuului huuto rannalta. Siellä seisoi mies lyhty kädessä ja huusi:
"Isäntä! isäntä! Onko ulkomaalaisia opettajia veneessä?"
Sydän vavahti. Oliko se ystävä vaiko vihollinen? Jumalalle kiitos! Se oli ystävän ääni! Se oli eräs kristitty Kihanista. Hän toi kirjeen, josta luimme jokseenkin seuraavat sanat:
"Tulkaa alas. Sotamiehet ovat jo menneet. Sota on syttynyt. Pehking on piiritystilassa. Lähetyssaarnaajia murhattu. Kiireesti rannikolle."
Ankkuri nostettiin ja päivän koittaessa olimme Kihanissa, jossa meihin yhtyi W. Taylor perheineen. Parin viikon kuluttua olimme rannikolla. Shanghai vilisi lähetyssaarnaajista, jotka olivat tulleet eriosista maata. Moni meille tuttu toveri oli tullut murhatuksi. Toiset olivat saaneet kestää paljon vaivoja pakosalla ollessaan, ja muutamat olivat ihmeellisesti pelastuneet.
Siellä tapasimme Verna Hammarénin, joka oli joutunut naimisiin lähetyssaarnaaja D. Croftsin kanssa, sekä Sofia Lagerstamin. Kohta saapui sinne Vilho Grönlundkin Shensii maakunnasta.