Vaara oli todellinen. Ihmeellisin viikko elämässämme oli viikko jonka sinä päivänä aloitimme Jongsinissa. Olimme kuolemaan tuomitut. Saattoivathan murhaajat tulla ennen määräpäivääkin! — Syvä rauha vallitsi sielussamme. Olimmehan Jeesuksen omat niin kuolemassa, kuin elämässäkin.
Muutamat pakanat, tullen luoksemme, sanoivat:
"Ihmiset sanovat tulevansa tappamaan teidät. Ettekö te pelkää?"
"Emme", — vastasimme, "sillä ei kuolema vahingoita meitä. Me luotamme Jeesukseen. Hän on antanut kaikki syntimme anteeksi ja siksi meillä on rauha sydämessä. Kun kuolemme, menee sielumme Hänen luokseen. Jos ihmiset tappavat meidät, eivät he meitä vahingoita, vaan itseään. Olemme teidän ystäviänne ja rakastamme teitä. Emme soisi teidän pahaa tekevän, vaan tahtoisimme, että tekin turvaisitte Jeesukseen ja tulisitte onnellisiksi."
Mennessään olivat he keskenään sanoneet:
"Jeesuksen opetuslapset eivät pelkää kuolemaa!"
Jättäen itsemme kokonaan rakkaan Vapahtajamme huostaan, odotimme Torstain tuloa. Meillä ei ollut mitään maallista turvaa. Varuillamme olimme. Aina illoin panimme Raamatun ja rahat pieneen kääröön valmiiksi. Hädän tultua olisimme koettaneet paeta, jos olisi ollut mahdollista. — Odotuspäivinä saimme otteen eräästä julistuksesta, joka ilmaisi vaaran todellisen suuruuden. Erään kristityn herran appi markkinoilla käydessään oli nähnyt tämän uhkauksen, otti siitä otteen, lähetti vävylleen pyynnöllä, ettei hän enään tulisi luoksemme, sillä ulkomaalaiset olivat tuomitut tapettavaksi. Vävy ei pelännyt, vaan tuli heti meille ilmoittamaan asiasta. Määräpäivä tuli. Haudan hiljaisuus vallitsi ympäristössämme. Rukoushetki aamusella oli siunattu hetki. Kaupungissa asuvaiset kristityt tulivat, mutta muut eivät uskaltaneet avata oveamme. Päivä kului ja ilta tuli. Sanan ympärille kokoonnuimme. Pari sotilasta pistäytyi sisälle. Hiljaisina istuen hetkisen, poistuivat he. Yö kului rauhallisesti.
Seuraava päivä ei vielä puoleen kerinnyt kulua, kun jo tuotiin ilmoitus uudesta uhkauksesta. Saimme kappaleen siitä käsiimme. Kaupungin hallitus alkoi nyt pyytää että menisimme pois, mutta me kieltäydyimme lähtemästä. Pyyntö uudistettiin. Rukoilimme Jumalan johtamaan meitä ja pian selveni meille Hänen tahtonsa. Sunnuntaina lähetimme hallitukselle sanan, että lähdemme heti, kun saamme kirjeen Kihanista. Sunnuntai-iltana lähti kirjeenviejä matkalle, palasi Torstai-iltana tuoden määräyksen Kihaniin menemisestämme. Seuraavana aamuna ilmoitimme kaupunginpäällikölle olevamme valmiit lähtöön ja hän lupauksensa mukaan hankki meille veneen. Illan suussa jätimme pienen, rakkaan kotimme ja ajattelimme palata sinne kuukauden kuluttua! —
Viisi kristittyä jäi taloomme työtä jatkamaan. Tuskin olivat silmänsä auki saaneet seuraavana päivänä, kun jo suuri kansajoukko hyökkäsi asuntoomme. He pääsivät pakoon. Kaupunginpäällikkö riensi sinne sotaväen kanssa, hajoitti joukon ja lukitsi oven sinetillään.
Hurjistunut miesjoukko lähti meitä takaa-ajamaan ja armotta se olisi meidät surmannut, jos olisi saavuttanut, mutta Jumala ei antanut meitä heidän käsiinsä.