Wapun veri jäätyi suonissaan, hän tiesi mitä oli seuraava.
— Vincentz tahtoo naida sinun, — sanoi Stromminger. — Hän on saanut minun suostumukseni — ensi kuulla pidetään teidän häänne! — Näillä sanoilla hän kääntyi ja meni sisään talohon, niinkuin ei muuta olisi ollut sanottavaa.
Silmänräpäyksen Wappu seisoi niinkuin ukkosen nuoli olisi iskenyt häneen. Hänen täytyi ensin tointua. Sill'aikaa astui Vincentz rohkeasti esiin ja tahtoi panna käsivartensa hänen vartalonsa ympäri. Silloin juoksi Wappu taaksepäin kauhistuksen huudolla ja nyt hän myöskin hoksasi mitä hänen tuli tehdä.
— Bincentz, sanoi hän tuskasta vavisten. — Minä pyydän sinua, mene kotia takaisin, minä en koskaan voi tulla vaimoksesi, en koskaan. Sinä et voi tahtoa että isäni minua pakoittaa siihen, ja minä sanon viimeisen kerran: Minä en tahdo sinua!
Jotakin salaman tapaista näkyi Bincentz'in kasvoissa, hän puri huultansa ja hänen mustat silmänsä katselivat Wappua tulisesti.
— Vai sinä et tahdo minua. Mutta minä tahdon sinua. Ja minä vannon elämäni kautta että olet tuleva omakseni! Isäsi on antanut minulle lupauksensa — sitä minä en koskaan anna takaisin ja minä ajattelen että olet miettivä asiaa, joka on isäsi tahto!
— Bincentz, — sanoi Wappu, — jos olisit ollut viisas, niin olisit nyt ollut puhumatta noin, sillä sinun olisi pitänyt ymmärtää ett'ei tuo ollut keino saada minua — pakoittaa itseäni en koskaan salli, tiedä se. Ja nyt voit mennä Bincentz, meillä ei ole mitään sanottavaa toisillemme.
Näin sanoen hän kääntyi ja meni sisään taloon.
— Voi sinua! — huusi Bincentz tuskastuneena ja suuttuneena hänen jälkeensä ja puristi nyrkkiänsä. — Sitten hän tyyntyi ja mutisi hampaittensa välissä:
— No, minä voin odottaa — ja minä tahdon odottaa!