Uskollinen eläin oli tuonut hänelle kummallisen lohdutuksen. Tämän kotkan oli hän tuonut itselleen sieltä, mihinkä ei kukaan uskaltanut lähteä, jyrkältä, korkealta kalliolta; hän oli siitä taistellut sen äitin kanssa elämän ja kuoleman vaiheella, hän oli kesyttänyt sitä, ja nyt se oli kokonaan hänen omansa.
— Ja hän on myös kerran oleva minun omani! — lausui hänelle sisällinen ääni hänen painaessa lintua sydäntänsä vastaan.
II.
Taipumaton.
Tämä oli se lyhyt rakkauden ja piinan-historia, joka nyt taas heräsi Wapun nuoressa sydämmessä kaikkine tuskineen, kun hän näki molemmat vaeltajat, joista hän luuli toisen olevan Joosepin, joka niin usein kulki ohitse, löytämättä koskaan tietä ylös vuorelle. Hän pyyhkäsi otsaansa, sillä aurinko rupesi paahtamaan, ja hän oli jo niittänyt koko tuon maapalstan talosta tänne "Sonneplatte'lle"; se oli nimittäin kalliokielen nimi, jolla hän seisoi. Siksi sitä nimitettiin syystä että oli korkein paikka ja aurinko ensin sattui siihen. Koko kylä oli saanut nimensä siitä.
— Wappu, Wappu! — joku huusi hänen takanansa. — Sinun pitää tulla isän luo, hän tahtoo sanoa sinulle jotakin.
Vanha Luckard tuli talosta. Isä kutsutti häntä? Mitä hän tahtoi? Hän ei ollut puhunut Wapun kanssa tuon tapauksen jälkeen Sölden'issä, paitsi mitä koski työtä. Pelon ja mielipahan alaisena nousi hän ja seurasi Luckardia.
— Suuria uutisia, sanoi Luckard. — Katso sinne!
Nyt Wappu näki isän seisovan huoneen ulkopuolella ja hänen vieressänsä erään kylän nuorista talollisista, Gellner-Vincentz, suuri kukkasvihko napin-lävessä. Se oli roteva, mustaverinen nuori mies, jonka Wappu lapsuudesta tunsi olevan kovan ja umpimielisen. Hän ei vielä ollut sanonut kellekään ihmiselle, paitsi Wapulle, hyvää sanaa.
Wappua hän jo koulussa oli takaa ajanut rakkaudellaan. Pari kuukautta sitten olivat hänen molemmat vanhempansa äkkiä kuolleet toinen toisensa jälkeen. Nyt hän oli itsenäinen, ja Stromminger'in perästä seudun rikkahin talollinen.