— Jotakin on sinulle tapahtunut, lapsi! Sano minulle mitä se on — ehkä minä voin sinua auttaa.
— Minua ei kukaan voi auttaa — sanoi Wappu ja löi kiinni kirstun kannen, ikäänkuin hän sen alle olisi tahtonut haudata kaikki, mikä häntä huoletti. Oli kuin hän olisi kätkenyt nuoruudentoivonsa ruumiin-arkkuun ja nyt naulannut kannen kiinni. — Mene nyt, — sanoi hän käskeväisesti, niinkuin hän ei ollut koskaan ennen tehnyt, — minä tahdon hetkeksi levätä!
— Jesus Maria, — valitti Luckard, — siinähän rukous-nauhat makaa katkaistuna, missä ovat korallit?
— Poissa!
— O Jesus Maria, se tietää onnettomuutta, ainoastaan risti jälellä ja tyhjä nauha, — rukous-nauha katkaistu ensimäisenä rippi-päivänä, ja surun kortti lisäksi. O, Jumalani ja isäni, mitä siitä lähtenee!
Näin parkui vanhus, jonka Wappu jo puoleksi oli ajanut ulos, ja Wappu salpasi oven hänen jälkeensä. Wappu heittäysi sitten vuoteelleen ja tuijotti liikkumatonna Jumalan äitiin ja Kristuksen kuviin, jotka seinällä riippuivat. Pitikö hänen ilmoittaa huolensa niille? Ei! Jumalan äiti ei ollut hänelle hyvä, koska antoi tämän tapahtua hänen ensimäisenä rippi-päivänänsä. Ei hän myöskään tietänyt miltä rakkauden tuska tuntui, sillä hän oli ainoastaan tuntenut tuskaa pojastansa ja se oli sentään aivan toista, kuin se sydämen-suru, jonka Wappu nyt tunsi. Ja Herra Jesus Kristus! — hän ei ainakaan huolinut rakkauden-jutuista — hänen luo ei uskallettu mennä semmoisten asiain kanssa. Hän tahtoi ainoastaan että lakkaamatta pyrkisimme taivaan valtakuntaan. Oi! koko Wapun nuori sykkivä sydän halasi jok'ainoalla tykityksellään tuota armasta, lemmittyä miestä täällä alhaalla maan päällä, ja taivaan valtakunta, olihan se niin kaukainen ja niin vieras, kuinka hän olisi voinut pyrkiä sinne tällä hetkellä, jolloin voittamatoin luonto ensi kerran käskien osansa vaati! Katkeralla uhalla katsoi Wappu ylös pyhän äidin ja pojan kuviin, jotka vaativat aivan toisellaisia tunteita, vaativat sitä, joka oli mahdotointa. Heille hän ei enää suonut ainoatakaan hyvää sanaa; he pahoittivat hänen mieltänsä, samoin kuin lapsen mieltä pahoittaa vanhemmat, jotka siltä ovat suotta kieltäneet jonkun ilon. Kauan hän noin soimaten katseli pyhiä kuvia, vaan pian hän ainoastaan näki Joosepin armaita, kauniita kasvoja, ja tietämättään koski hänen kätensä siihen olkapäähän, johon Jooseppi oli koskenut, hän ikäänkuin tahtoi säilyttää tunnon siitä. Milloin taas oli Joosepin äiti, jonka suhteen Wappu oli mustasukkainen, hänen sylissään ja Jooseppi hyväili häntä niin hellästi; milloin Wappu taas hiipi äidin sijaan Joosepin rinnalle, ja hän piti käsivartensa Wapun ympärillä ja Wappu katsoi syvään hänen mustiin leimuviin silmiinsä — ja Wappu koetti itsekseen aatella mitä Jooseppi silloin sanoisi — vaan hän ei tietänyt muuta kuin: — sinä rakas tyttö, — niinkuin oli sanonut äitille: — sinä rakas äiti. Ja se olikin kauniimpi, ihanampi kaikkea muuta. Oi, mitä taivas olisi voinut olla, johonka nuo tuolla ylhäällä tahtoivat häntä, sen autuuden rinnalla, josta hän oli osallinen ainoastaan Jooseppia aatellessaan, puhumatta siitä, mitä todellisuus olisi voinut olla?
Joku koputti ikkunalle, hän hypähti ylös niinkuin unesta. Se oli kotka, jonka hän kaksi vuotta sitten oli ottanut pesästänsä ja joka sitten oli häntä seurannut uskollisena kuin koira. Se sai vapaasti juosta, se ei tehnyt kellenkään pahaa ja lensi hänen jälkeensä niin hyvin kuin leikatut siipensä sen sallivat. Wappu avasi pienen akkunansa, lintu hyppäsi sisään ja katseli häntä uskollisesti keltaisilla silmillään. Hän hyväili sen kaulaa ja leikki sen siipien kanssa, milloin levittäen niitä, milloin pannen ne kokoon. Raitis tuulenpuuska puhalsi ikkunasta sisään.
Aurinko oli jo laskenut alemmaksi vuoren taakse, ahtaat ikkunanpielet ympäröivät rauhaisaa kuvaa vuorien kukkuloista, keveän sinisen sumu-hunnun peitossa.
Wapun mielikin tyyntyi; ilta-ilma rohkeutti häntä; hän asetti linnun olkapäälleen:
— Tule Hans, — sanoi hän — otaksukaamme ett'ei ole mitään vaivaa olemassa maailmassa!