Seuraavana aamuna seisoivat Wappu ja Jooseppi tuvan ovella, valmiina lähtemään kotimatkalle.
— Jumalan haltuun, Isä Murzoll, virkkoi Wappu, jonka poskella kiilsi kyynel aamuruskon valossa: — Nyt en minä enää palaja sinun tykösi, onneni on tuolla alhaalla; mutta olkoon sinulle kiitos siitä, että tähän asti olet suonut turvapaikan minulle kodittomalle. — Ja sinä, vanha mökki, jäät nyt autioksi, mutta istuessani tuolla alhaalla lämpöisessä tuvassa, rakkaan mieheni rinnalla, muistelen kuinka täällä ylhäällä sinun kattosi suojassa itkien ja vilusta täristen olen viettänyt yksinäiset yöni, ja elinaikani tahdon pysyä kiitollisena ja nöyränä!
Hän kääntyi ja laski kätensä Joosepin käsivarrelle. — Tule Jooseppi, rientäkäämme, että ennen puolipäivää ennätämme hyvän pastorimme luo Heiligkreuz'iin.
— No rientäkäämme, minä vien sinut kotiin, armas kaunokaiseni! — Katsokaa, onnelliset neitsyet, nyt hän on minun omani — emmekä pidä lukua teistä emmekä muistakaan pahansuovista kummituksista!
Ja hänen raikas huhoilemisensa kajahteli siintävään etäisyyteen asti ikäänkuin kiitoslaulu Pääsiäis-aamuna.
— St, — ole vait, — sanoi Wappu säikähtyneenä ja painoi kätensä hänen huulillensa: — Älä ärsytä heitä! — Mutta sitten hän hilpeästi nauraen lausui:
— Ei toki, eihän enää olekaan onnellisia neitsyeitä, eikä pahansuopia kummituksia — Jumalahan yksin hallitsee!
Hän kääntyi vielä kerran ja katsoi taaksensa. Fernerin lumipeittoiset huiput rusoittivat aamu-ruskon paisteessa. — Ihanata tuolla ylhäällä oli! — sanoi hän vähän viivähtäen.
— Onko sinun vaikea lähteä kanssani tuonne alas? — kysyi Jooseppi.
— Vaikka sinä veisit minun syvimpään maan-alaiseen kaivanteesen, mihinkä ei ikänä päivän valo pilkoittaisikaan, tulisin kuitenkin kanssasi, en mitään kysyisi, en valittaisi! — sanoi Wappu, ja hänen äänessänsä oli niin ihmeen vieno värähdys, että Jooseppi sumeentui.