— Jooseppi, onko se mahdollista — voitko antaa minulle anteeksi — voiko hyvä Jumala minulle anteeksi antaa? — kuiskasi hän hengästyneenä.
— Wappu! se, joka on kuullut kaiken tämän, nähnyt riutuneet kasvosi ja sittenkin olisi suuttunut sinuun, sillä olisi todellakin kivisydän! Minä olen kova mies, mutta sitä en voi.
— Herra minun Jumalani, — sanoi Wappu, kyynelsilmin: — kun ajattelen, että olen tahtonut iäksi lopettaa tämän sydämen sykkimisen! — Tuskallisena väänteli hän käsiään: — Voi sinä hyvä Jooseppi — jota ystävällisempi ja hellempi sinä olet minulle, sitä kauheammin katumus minua vaivaa. En löydä rauhaa maan päällä enkä taivaassa. Sinun palvelijasi tahdon olla enkä vaimosi, — kynnykselläsi tahdon maata, enkä vieressäsi, — tahdon tehdä työtä edestäsi ja palvella sinua, — ja tehdä kaikki mitä vaan silmistäsi voin lukea. — Ja jos sinä lyöt minua, niin tahdon kättäsi suudella, — jos tallaat minun jalkojesi alle, tahdon polviasi syleillä, — ja vaikk'et soisi minulle muuta kuin yhden silmäyksen ja yhden ainoan sanasen niin tahdon olla tyytyväinen, — niin sekin jo on enemmän kuin mitä ansaitsen!
— Ja luuletko myös, että minä siihen tyytyisin? — sanoi Jooseppi innokkaasti, — luuletko että minulla olisi kyllin yhdestä silmäyksestä, yhdestä sanasta? Luuletko että antaisin sinun maata ulkona kynnykselläni? Enkö aukaisisi ovea ja kutsuisi sinua sisälle? Ja luuletko toki, että sinä jäisit pihalle, jos minä rukoilisin sinua tulemaan huoneesen?
Wappu pyrki päästäkseen hänestä irti ja painoi hohtavat kasvonsa käsiinsä.
— Ole rauhassa, armahani, sanoi Jooseppi kauniilla, miehekkäällä äänellään ja otti hänet syliinsä, — ole rauhassa ja ota ilolla vastaan se, minkä Herra sinulle lahjoittaa, — sinä voit sen tehdä, sillä sinä olet täydellisesti rikoksesi sovittanut. Älä vaivaa itseäsi millään syytöksillä, sillä minä olen myös suuresti rikkonut sinua vastaan ja sinua kovasti suututtanut, minä olen palkinnut rakkautesi ja uskollisuutesi pilkalla ja ylönkatseella, — niin ett'ei se tosiaankaan ollut kumma, että kärsivällisyytesi vihdoin loppui — ethän sinä sille mitään voinut? — olethan Kotka-Wappu! Mutta sinä kaduit kohta ja toit minun kuoleman uhalla sieltä, mistä ei yksikään mies uskaltanut sitä tehdä, ja annoit kantaa minut kotiin luoksesi ja laskit minut omalle vuoteellesi, siksi kun tuo tyhmä Asra tuli ja karkoitti sinut pois, syystä että luulit häntä sydämeni rakastetuksi. Sitten tahdoit lahjoittaa meille omaisuutesi, niin että minä voisin naida Asran, — sen sinä uskoit? Ja sen jälkeen pakenit sinä erämaahan raskaalla surullasi! Armas ystäväni, aina siitä ajasta saakka, kun tulit minua tuntemaan, ei sinulla ole ollut muuta kuin sydämen surua minun tähteni, enkö minä rakastaisi sinua, emmekö nyt saisi olla onnellisia? Ei, Wappu, vaikka koko maailma olisi sinua vastaan, — niin minä en siitä huoli, minä otan sinut syliini, eikä kukaan ihminen saa sinua loukata!
— Onko siis oikein totta, että tahdot pelastaa minua kurjuudesta ja häpeästä ja antaa minulle jalon sydämesi? Sinä et kamoksu Kotka-Wappua, häntä, joka on niin paljon pahaa matkaansaattanut?
— Minä kamoksuisin Kotka-Wappua — minä Karhu-Jooseppi? Ei, rakas lapseni, ja vaikka olisit vielä paljonkin hillittömämpi kuin olet, en sinua sittenkään pelkäisi, niin voittaisin sinun kumminkin, sen olen jo kerran sinulle sanonut — silloin vihassa — mutta nyt sanon minä sen rakkaudessa! Ja vaikk'en voisikaan sinua voittaa ja vaikka tietäisin, että sinä ensimäisinä päivinä tappaisit minun, niin en sittenkään luopuisi sinusta — minä en sitä voisi tehdä. Minä olen satoja kertoja vainonnut vuorivuohia sellaisilla paikoilla, missä joka askele olisi voinut saattaa minua surman suuhun, enkä kumminkaan ole niitä heittänyt, ja sinua, sinä ihmeen ihana tyttö, sinua en haluaisi enemmän kuin vuorivuohta? Kuule, Wappu — yhden ainoan sellaisen hetken edestä kuin tämä on, koska sinä olet niinkuin tänään ja katselet minua näin ja likentelet luokseni niinkuin nyt, sellaisen hetken edestä mielelläni kuolisin!—- Hän painoi häntä vasten rintaansa niin että Wappu oli tukahtua. — Tästä päivästä kahden viikon ta'a olet sinä vaimoni, ja sitten et sinä koskaan enään minua tapa, — minä tiedän sen, sillä nyt tunnen sydämesi!
Silloin Wappu hypähti seisomaan ja koroitti kätensä taivasta kohti: — Oi, Sinä ihmeellinen, laupias Jumala, Sinä suot minulle nyt jotakin parempaa kuin maallisen onnen; Sinä suot minulle armo-sanoman!
Oli jo ilta — lempeät kasvot katselivat heitä ystävällisesti tuolta ylhäältä — täysi kuu kumoitti vuoren takaa. Laaksot olivat jo varjossa — näin myöhään ei enää sopinut lähteä alas vuorelta. He menivät tupaan, tekivät valkeata ja istuivat tulisijan ääreen. Vuosikausiin eivät olleet päässeet toistensa puheisin; nyt saivat mielin määrin keskustella. Katolla kotka unissaan oli tekevinänsä pesää, — juhlasoiton helinältä kuului yötuulen humina tuvan ympärillä ja pienestä ikkunasta vilkahti tuikkiva tähti.