— Jooseppi, — kuiskasi Wappu ja syleili hänen polviansa, — olen rakastanut sinua siitä asti kun näin sinut ensi kerran. Sinun tähtesi isäni lähetti minut ylös Hochjoch'ille, sinun tähtesi sytytin hänen talonsa tuleen, sinun tähtesi kuljeskelin kolme vuotta erämaassa, kärsien nälkää ja vilua, ja tahdoin ennemmin kuolla, kuin ottaa toista miestä. Ja ainoastaan mustasukkaisuudesta olin sitten semmoinen kuin olin Asraa kohtaan, kun luulin että hän oli kultasi ja ryösti sinut minulta. Ja viimein sinä tulet luokseni, odotettuani pitkiä, pitkiä vuosia, ja käskit minua kosijana tanssiin, sydämeni oli ilosta haleta ja minä annoin sinun suudella itseäni kuin Morsian, mutta sinä — sinä pilkkasit minua julkisesti — pilkkasit minua — kaikesta rakkaudesta ja uskollisuudesta — kaikista kärsimyksistäni sinun tähtesi — silloin rakkauteni muuttui vihaksi ja minä käskin Vincenz'in surmaamaan sinut.
Jooseppi pani molemmat kätensä kasvojen eteen: — Se on hirmuista — sanoi hän hiljaa.
— Yöllä minä kaduin, — jatkoi Wappu; — minä menin sitä estämään — mutta silloin se jo oli tehty. Ja nyt sanot minulle, että olisit minua rakastanut ja että kaikki olisi ollut hyvin, jos olisin voinut seisoa edessäsi puhtaalla omallatunnolla. Ja minä olen ryöstänyt tämän kaiken itseltäni, sokean raivoni ja pahuuteni kautta! Oi minä luulin, ett'ei ollut suurempaa kärsimystä kuin se, johon sinä minun saatoit, vaan se on turhaa sen rinnalla, johon olen itseni saattanut, mutta minulle tapahtuu vaan oikeutta — vaan oikeutta!
Kauan vallitsi äänettömyys. Wappu oli painanut hikisen otsansa Joosepin polville. — Näin kului kauhea hetki. Sitten tunsi Wappu leukansa alla käden, joka hiljaa nosti hänen kasvojansa ylös.
Joosepin suuret silmät katsoivat häneen niin kummallisesti:
— Sinä Wappu parka! — sanoi hän hiljaa.
— Jooseppi, Jooseppi, älä ole niin hyvä minua kohtaan! — ota pyssysi ja ammu minua — minä tahoon istua liikkumatoinna, enkä tahdo säpsähtää, vaan kiittää sinua siitä laupiuden työstä!
Nyt Jooseppi nosti Wapun syliinsä, pani hänen päänsä rintaansa vasten, silitti hänen hiuksiansa ja suuteli häntä lämpimästi, innollisesti.
— Ja minä lemmin sinua! — huusi hän niin että kaiku riemulla siihen vastasi autioilta kallioilta.
Ja siinä seisoi Wappu, epäillen että oli kuullut oikein, äänetöinnä, onnesta melkein masentuneena.