— Kuule nyt! — huusi Stromminger, ja hänen leveää otsaansa ikäänkuin halkaisi leveä vihan suoni, kasvot olivat paisuneet ja silmät verittyneet — kuule minua nyt äläkä tee minua hulluksi! Myönny tahtooni — muuten tästä tulee huono loppu meille molemmille!
— Huono loppu tuli jo vuosi sitten, isä! Kun te löitte minua ensimäisen rippikäyntini päivänä — silloin jo tunsin, että kaikki oli lopussa meidän keskenämme. Niin, isä, siitä asti on minulle yhdentekevä oletteko minulle hyvä vai paha, hyväilettekö minua vai tapatteko — kaikki on minusta yhtä — minussa ei enää mitään sydäntä teille syki, te olette minulle yhtä rakas kuin nuo lumivuoret Similaun, Vernagt ja Murzoll!
Hurjistuneen Stromminger'in rinnasta tunkeusi pidätetyn vihan ääni, sitten kun hän puoleksi kivettyneenä oli Wappua kuunnellut. Hän syöksi tytön päälle, tarttui hänen ruumiisensa, nosti hänet lattialta päänsä yli, puristi häntä ilmassa siksi että itse oli aivan hengistynyt, heitti sitten hänet lattialle taas ja pani raudoitetun saappaan korkonsa hänen rinnalleen:
— Pyydä anteeksi sanasi, taikka muserran sinun kuin matosen — änkkäsi hän.
— Tee niin! — sanoi tyttö, silmät vakaasti isään luotuna. Vaivalla hän hengitti, sillä isän jalka painoi hänen rintaansa, vaan hän ei liikkunut, silmälaudat eivät vapisseet.
Nyt oli Stromminger'in voima murrettu. Hän oli uhannut mitä hän ei voinut täyttää; sillä ajatellessa että hän musertaisi lapsensa ihanaa, viatonta rintaa, hänen vihansa vaaleni ja hän tuli äkkiä selväksi. Hän oli voitettu. Melkein hoiperrellen otti hän pois jalkansa.
— Ei, vankihuoneessa ylimys-talollinen ei kuitenkaan tahdo lopettaa elämäänsä — sanoi hän kolkosti ja vaipui voimatonna tuolille.
Wappu nousi; hänen silmissään ei ollut kyyneleitä, kiillottomat ja kivenkaltaiset olivat ne. Hän odotti liikkumatonna mitä oli seuraava. Minuutin aikaa oli Stromminger kolkko ja miettivä, sitten hän sanoi sortuneella äänellä.
— Minä en voi ottaa sinulta henkeä, mutta koska Similaun ja Murzoll ovat sinulle yhtä rakkaat kuin isäsi, niin saat tästälähin olla Similaun ja Murzoll'in luona. Sinä olet nyt niiden omana. Minun pöytäni alle et saa koskaan enää pistää jalkaasi. Sinä lähdet Hochjoch'ille paimentamaan karjaa ja jäät sinne siksi kun huomaat että kuitenkin on parempi Bincentz'in lämpöisessä talossa kuin Murzollin lumikinoksissa. Laita matkalaukkusi reilaan, sillä minä en tahdo nähdä sinua enää. Huomis-aamuna varhain sinä lähdet sinne ylös. Minä purkaan Schnallzerilaisten arennin ja paimenpoika saa ensi viikolla tuoda karjan sinne; ota leipää ja juustoa mukaan sen verran kuin tarvitset kunnes elukat tulevat. Klettermaier saa saattaa sinut vuorelle. Mene nyt tiehesi, se on viimeinen sanani ja sen pituinen se!
— Hyvä on, isä! — sanoi Wappu hiljaa ja kallisti päätänsä, jättäen isän huoneen.