III.
Hyljätty.
Hochjoch'ille! Se oli kamala sana. Sillä Hochjoch'in autioilla kentillä ei eletä vuorilaakson iloista elämää, jossa kellot soivat ja paimenten huilaaminen kaikuu lauheassa, tuoksuvassa ilmassa, — siellä on ijankaikkinen talvi, kuolon äänettömyys. Surumielisesti aurinko suutelee näitä vuorihuippuja, niinkuin äiti kuolleen lapsensa kalpeaa otsaa suutelee. Harvat ruoho-maat, viimeiset jäännökset sitkeästä elimellisestä elämästä, vetäyvät kadotettuina takaisin talviseen erämaahan, siksi kuin viimeinen korsi on kuollut ja viimeinen vesipisara jäätynyt. Tämä on luonnon hitainen kuoleminen. Mutta säästäväinen talonpoika imee hyötyä tästäkin viimeisestä vähäisestä jäännöksestä. Hän lähettää karjansa sinne ylös, syömään mitä vielä voivat löytää, ja syötteellä oleva lammas, joka mielukkaasti tavoittaa ruohoa, joka sinne asti on eksynyt, saa usein surmansa jääloukoissa.
Sen ylpeän ylimys-talollisen lapsi, jonka tilukset ulottuivat penikulmittain ylt'ympärille ja ylös pilvien rajalle asti, oli siellä viettäminen kukoistuksensa ajan ikuisen talven vallassa. Silloin kun suvituulet kuiskailivat, kukat puhkesivat, linnut pesivät ja kaikki rupesi yhteiseen iloiseen liikkeesen, silloin hänen täytyi tarttua paimensauvaan ja kukoistavasta keväästä mennä ylös vuorijäitten erämaahan, ja vasta kun syystuuli tuolla alhaallakin suhisi ja talvi valmistihe matkustamaan laaksoon, vasta silloin hänkin saisi astua alas, talven morsiamena.
Ei mikään talonpoika lähettänyt paimeniansa sinne ylös, vaan vuokrasivat siellä olevat laitumet Schnalzerilaisille toisena puolen Hochjoch'ia. Nämät lähettivät sinne muutamia puolivilliä, jotka kävivät nahkoihin puettuina ja asuivat peninkulmien päässä toisistaan kuin erakot kivi-majoissa. Ja nyt ylimys-talollinen, joka aina oli vuokrannut laitumensa siellä, tuomitsi ainoan lapsensa tuohon minielämään. Vaan ei mitään valitusta kuulunut Wapun huulilta. Hiljaa hän valmistihe ilottomalle alppi-retkelle. Aamulla, isän, renkien ja piikojen nukkuessa meni Wappu pois isänsä talosta — vuoriloille. Ainoastaan vanha Luckard, joka kortissa muka oli nähnyt kaiken tämän, oli koko yön valvonut Wapun kanssa ja auttanut häntä vetämään matkalaukun kiinni, pisti jäähyväisiksi kukkasen Wapun hattuun ja meni saattamaan häntä kappaleen matkaa tielle. Vanhus itki niinkuin hän olisi ruumista saattanut. Klettermaier seurasi tavarain kanssa. Hän oli vanha uskollinen palvelija, ainoa joka oli harmaaksi tullut Stromminger'in palveluksessa, kun oli kuuro eikä kuullut kun Stromminger torui ja riehui. Tämän oli hän pannut tyttärensä saattajaksi. Luckard saattoi heitä siksi että tie tuli jyrkäksi ja kiviseksi, silloin hän kääntyi, sillä hänen täytyi olla kotona aamiais-ajaksi. Wappu nousi vuorta ylös ja katseli alas tielle, jota vanhus astui itkien esiliinansa suojassa, ja hän melkein heltyi itse. Luckard oli kuitenkin aina ollut hänelle ystävällinen; vaikka hän oli kivulloinen vanha raukka, oli hän kuitenkin aina Wappua rakastanut. Vanhus kääntyi vielä kerran tiellä, osoittaen ylös ilmaan. Wappu katsoi sinnepäin, ja katso, siellä tuli jotakin purjehtien vuoriseinää myöten kömpelösti, vaivaloisesti, niinkuin paperi-leija, jolla ei ole tarpeeksi tuulta kannattimena — kappaleen matkaa kerrassaan, sitten taas pudoten alas ja suurella vaivalla jälleen nousten. Se oli kotka, joka noin liehahteli leikatuilla siivillään Wapun jälkeen. Nyt sen voimat nähtävästi loppuivat, sillä se vaan repytteli nyt turhaan siivillään.
— Hans — oma Hanseni — oi kuinka minä taisin unohtaa sinua! — huudahti Wappu ja juoksi niinkuin vuori-vuohi kiveltä kivelle suorinta tietä takaisin uskollista eläintä noutamaan. Luckard seisoi liikahtamatta paikallaan siksi kun Wappu taas tuli oikealle polulle takaisin ja tervehti häntä niinkuin pitkän poissaolon jälkeen. Vihdoinkin oli Wappu ehtinyt Hans'in luo ja otti linnun syliinsä, painoi sitä sydäntänsä vastaan niinkuin lasta. — Eilisestä illasta asti oli tämä kotka Wapun mielessä niin yhdistynyt hänen aatoksiinsa Joosepin suhteen, että se ikäänkuin oli muuttunut mykäksi välittäjäksi hänen ja Joosepin välillä, tai että Jooseppi ikäänkuin oli ottanut kotkan muodon ja nyt oli painettu hänen rintaansa, niinkuin kotkakin. Samoin kuin harras usko luo itselleen näkyviä vertauskuvia, lähestyäksensä lähestymätöintä, käsittääksensä käsittämätöintä, niinkuin puuristi tai maalattu pyhimys-kuva tälläiselle uskolle muuttuvat ihmetöitä toimittaviksi, samoin on innokkaalla rakkaudella myöskin vertauskuvia, joihin se kiintyy, kun lemmitty on saavuttamatoin ja kaukana, ja siten toi kotkakin Wapulle sanomattoman lohdutuksen.
— Tule, Hans, — sanoi hän hellästi, — sinä seuraat minua ylös vuoriloille. Me emme ikinä erkane toinen toisestamme me kaksi!
— Mutta lapsi, — sanoi Luckard, — ethän sinä voi ottaa kotkaa mukaasi sinne ylös, se kuolisi nälkään, siellä ei sinulla ole mitään lihaa, ja mitä muuta tuommoinen eläin syö?!
— Sinä olet oikeassa, sanoi Wappu alakuloisesti, vaan minä en voi erota Hans'ista, tottakai minulla sentään tulee olemaan jotain siellä erämaassa. Enhän myöskään voi jättää lintua yksinään kotia, kuka sitä hoitaisi, kun minä olen poissa?
— Oh, ole sinä huoleti siitä, — sanoi Luckard, — kyllä minä pidän kotkasta huolta.