— Niin, mutta se ei seuraa sinua, — arveli Wappu, — sinä et tule toimeen sen kanssa.
— Oh, — sanoi Luckard aivan viattomasti, — olenhan minä niin kauan tullut toimeen sinun kanssasi — kyllä sitten onnistuu tulla toimeen kotkankin kanssa! Annappas se tänne vaan, minä kannan sen kotia. — Ja hän otti kotkan Wapun kädestä. Mutta suuresti oli hän pettynyt, sillä jalo eläin teki ankaraa vastarintaa, hyökkäsi rajusti nokallaan Luckard'in päälle, jotta tämä säikähtyneenä antoi sen mennä. — Ei ollut ajattelemistakaan ottaa sitä mukaan.
— Näetkös! — riemuitsi Wappu, — se ei luovu minusta, minun täytyy pitää sitä, käyköön kuinka käy. Onhan minua sanottu Kotka-Wapuksi, ja siksi tahdon jäädäkin. Oi, mun Hanseni, niin kauan kun me olemme yhdessä, ei ole hätää! Tiedätkö Luckard, nyt minä annan sen siivet kasvaa, ei se enää lennä luotani pois, ja sitten se voi itse hakea elatustansa.
— Ota se sitten mukaasi Herran nimessä. Juoksu-pojan kanssa minä lähetän sinulle vähän tuoretta lihaa, jota voit antaa sille aluksi, kunnes voi lentää pitempiä matkoja.
Ja niin se oli päätetty. Wappu pisti kotkan kainaloonsa, niinkuin kanan, ja erosi Luckard'ista, joka uudestaan rupesi itkemään. Nyt astui hän pysähtymättä vuorta ylös Klettermaier'in jälkeen, joka yhä oli jatkanut matkaansa.
Kuljettuansa kaksi tuntia, saapuivat he Vent'ille, viimeinen kylä jää-maailman rajalla. Wappu rupesi astumaan ylös kukkulalle Vent'in yläpuolelle. Siellä alkoi tie Hochjoch'ille. Vielä kerran hän seisahtui ja katseli vuori-sauvaansa nojautuneena alas nukkuvaan kylään päin ja alas Oetz-laakson viimeisiin taloihin, Rofernerin taloihin, jotka olivat Hochfernagtfernerin juurella ja ikäänkuin uhalla lausuivat: — muserra meitä! — niinkuin Wappu eilen oli sanonut isälleen. Ja kuin Wapun isä, niin veti Hochfernagtferner mahtavan jalkansa yhä kauemmas pois, ikäänkuin se ei olisi tahtonut hävittää rohkeain alppi-poikainsa, Rofernerilaisten kotia. Hänen seisoessaan siinä, katsomassa viimeisiä ihmis-asuntoja, ennenkuin astui erämaahan pilvien toiselle puolelle, rupesivat kellot Vent'in kirkkotornissa soimaan, kutsuen aamupalvelukseen. Pienen pappilan ovesta, jossa orvokit nyykkäyttivät päitänsä aamutuulessa ikkunain ulkopuolella, astui kappalainen ulos ja meni kädet ristissä kirkkoon velvollisuuttansa täyttämään. Siellä täällä avasivat puumajat unisia silmiänsä, ja toinen asukas astui toisensa perästä ulos majoista, ojensi itseänsä ja kävi hiljaa kirkolle.
Varovasti, ainoatakaan säveltä kadottamatta, kantoivat valkosiipiset enkelit pyhät säveleet aamuhämärän kautta ylös vuorelle, jotta ne Wapun korvissa soivat kuin rukoilevan lapsen äänet. Ja niinkuin lapsi suloisella leletyksellänsä herättää äitiä, niin näyttivät Vent'in kellon äänet aurinkoa herättäneen; se avasi silmänsä ja ensimäisen silmäyksensä säteet loistivat lumi-vuorien yli, luoden idässä vuorien huipuista äärettömän, leimuavan rovion. Paksu sumu muuttui äkkiä sinertäväksi kirkkaudeksi, mahtavat säteet loistivat yli koko taivaan kannen; viimein aurinko nousi täydessä ihanuudessaan pilvipukuisten vuorten yli ja käänsi hohtavat kasvonsa lempeästi maalle päin. Ja vuoret riisuivat sumuiset pukunsa päältään ja niiden paljastetut muodot uiskentelivat valo-virrassa. Syvyyksissä vuoriloukoissa aaltoili sumu ylös alas, niinkuin kaikki pilvet kirkkaasta taivaasta olisivat vaipuneet sinne. Yli-ilmoissa kävi suhina niinkuin rajuista riemu-lauluista, maa itki kyyneleitä autuaallisesta heräyksestänsä, ikäänkuin morsian hää-aamunansa. Ja niinkuin kyyneleet morsiamen silmäripsissä, niin kaste vapisi kukkasilla ja pensailla. Ilo vallitsi kedoilla, ilo vuoriloilla, jossa säteet kuvautuivat vuorivuohen kauas-katsovassa silmässä, ilo vallitsi alhaalla laaksossa, missä leivonen liverrellen lensi vilja-peltojen yli!
Hurmauntuneena Wappu katseli heräävää mailmaa ja silmänsä tuskin yht'aikaa voi käsittää koko tätä suurta ja ylevää kuvaa aamun puhtaassa ihanuudessa. Kotka hänen olkapäällään nosti siipiänsä tervehtivänä, toivovana auringolle päin. Alhaalla Vent'issä oli täll'aikaa kaikki heränneet. Kirkkaassa aamunvalossa Wappu näki kaikki aivan selvästi. Pojat suutelivat tyttöjä kaivolla. Kattojen savutorvista nousi valkoisia savupilviä, jotka jälkeä jättämättä hävisivät kirkkaasen kevät-ilmaan — niinkuin surullinen aatos onnellisessa mielessä häviää. Kirkko-kentälle kokoontuivat miehet, puhtaissa paitahihoissa, hopea-helaiset piiput suussa. Oli toinen helluntaipäivä, jolloin kaikki työ oli lakkautettu ja kaikki iloitsivat. Oi, pyhä helluntai-juhla! Tällaisena päivänä varmaankin Herran henki laskeusi opetus-lagsiin, pyhällä sädeloisteellansa heitä valistaen, niin että kävivät ulos maailmaan saarnaamaan rakkauden evankeliumia — saarnaamaan — hartaille keväisille sydämille, jotta keväisen maan päällä ihmiskunnan kevät rupesi kukoistamaan. — Rakkauden uskonto! Ainoastaan tytöllä tuolla vuorella ei ollut mitään helluntai-juhlaa, ei mitään rakkauden juhlaa. Ei mitkään lempeät huulet olleet hänelle eläväksi tehneet tätä rakkauden evankeliumia. Kuollut kirjain oli se hänelle, siemen, jolta oli puuttunut auringon lämpöä, mikä olisi saattanut sitä itämään ja kasvamaan hänen sydämessään. Hänelle ei mikään rauhan kyyhkynen laskeunut tumman siniseltä taivaalta — peto-lintu hänen olkapäällänsä oli hänelle ainoa lemmen sanansaattaja!
Viimein Wappu heräsi uneksuvasta katsomisestaan. Vielä lähetti hän jäähyväis-silmäyksen ihmisille noissa iloisissa kylissä tuolla alhaalla, sitten kääntyi hän pois ja astui ylös Hochjoch'in hiljaisille lumi-kentille — maan-pakolaisuuteen!