Murzoll'in lapsi.
Viiden tunnin kuluessa oli Wappu astunut ylöspäin milloin kenttien yli, joilta alppi-kasvit tuoksuivat, milloin pitkiä matkoja jalan-syvyisessä lumessa ja avaroissa rämeissä. Valvottu yö oli tehnyt hänen jäsenensä niin hermottomiksi, että hän alkoi epäillä perille pääsemistä. Hänen kätensä ja jalkansa vapisivat, sillä viiden tunnin taistelu elämän edestä tuommoisen pahan-ilkisen vuoren kanssa — on kova työ. Wapulla oli jo suuret hiki-helmet otsassa kun hän, ikäänkuin noitumisen kautta, seisoi pilvi-seinän edessä. Hän oli kiertänyt kalliokolkan, joka peitti auringon, ja nyt paksu sumu ympäröi häntä ja jäähdyttävä tuuli kuivasi hi'en hänen otsaltansa. Hänen jalkansa luistivat joka askeleelta, niin liukas oli maa. Hän seisoi jäällä. Hän oli astunut Murzoll'in jäätiöille, Hochjoch'in harjan ylimmäisille huipuille. Täällä kasvoi hyvin niukasti vuori-ruohoa lumisessa kivistössä, ylt'ympärillä oli kimelteleviä jääloukkoja, puhtaita lumikenttiä, joissa vuoden kuluessa ei vielä oltu nähty ihmisen eikä eläimen jälkiä, täällä oli syvä talvi. Wappu värisi vilusta. Tämä oli Murzoll'in jää-linnan esikartano, josta niin monta tarua kerrottiin alhaalla laaksossa ja jossa vuoren "onnelliset neidot" asuvat; niistä Luckard oli kertonut pikku Wapulle, lumituiskun ulkona raivotessa. Tuuli puhalsi niin aaveentapaisesti häntä vastaan noista kolkoista rotkoista ja loukoista, hän tunsi vielä saman väristyksen ruumiissansa, jota hän muisti lapsuuden aikana tunteneensa, niinkuin siellä todellakin olisi asunut tuo tuima vuorenhaltija, millä Luckard, kun Wappu oli pahankurinen, oli peloittanut häntä vuoteelle.
Äänetönnä kulki hän eteenpäin. Viimein kuuro saattaja seisahtui matalan kivimajan edustalle, jossa oli pitkä ulospistävä katto, ovi vahvoista puista, ja pieniä luukkuja ikkunain sijassa. Sisällä näkyi takkana pari mustunutta kiveä ja vuoteena vähän mädänneitä olkia. Se oli Schnalzerilaisten maja, jossa Wapun oli asuminen. Ei mitään mielenmuutosta huomattu Wapun kasvoissa, nähdessänsä tätä kurjaa asuntoa, se oli ainoastaan huono alppi-maja, yhtäläinen kuin moni muukin, ja hän oli kestävä tyttö eikä arka. Tämä tällainen asia ei voinut masentaa hänen mieltänsä. Mutta hän oli väsynyt uupumukseen asti; eilisestä päivästä alkaen oli hän läpikäynyt enemmän kuin hänenkään tavattomat voimansa kestivät. Koneentapaisesti auttoi Wappu kuuroa, jolle Luckard oli antanut kannettavaksi joukon hyviä ja tarpeellisia tavaroita, laittamaan hänelle paremman vuoteen ja tekemään aution töllin vähän hauskemmaksi. Koneentapaisesti hän söi mitä Luckard oli lähettänyt mukaan. Mies näki että Wappu oli kalpea ja sanoi sääliväisesti: — Kas niin, kun nyt olet syönyt, on parasta että panet maata vähäksi aikaa, sen sinä tarvitset. Sill'aikaa minä kannan ylös sinulle vähän polttopuita ensi aluksi ja sitten minun täytyy mennä kohta, muuten en ehdi kotia päivän kestäessä, ja isäsi on ankarasti käskenyt minun olla kotona vielä tänä päivänä. — Hän levitti hyvän olkisäkin, jonka oli tuonut mukanaan, ja Wappu vaipui alas sen päälle, kiitollisesti ojentaen kättänsä vanhalle miehelle.
Tämä lausui: — en tahdo sinua herättää, jos nukut kun minä menen, vaan sanon sinulle nyt kohta jäähyväiset. Ole terve ja reipas äläkä pelkää. — Minun on sääli sinua — yksinään kun olet täällä ylhäällä — vaan — miksi et totellut isääsi?
Wappu kuuli viimeiset sanat niinkuin unessa. Kuuro jätti majan, sääliväisesti päätänsä pudistaen; tyttö nukkui jo syvintä unta. Levottomasti ja raskaasti Wappu hengitti, sillä kova kärsimys, jonka olemme läpikäyneet, voipi unessakin meitä vaivata. Hän näki unta isästänsä, että hän hiuksista veti häntä kirkkoon. Wappu aatteli että jos hänellä vaan olisi veitsi, niin hän leikkaisi hiuksensa poikki ja olisi vapaa. Silloin Jooseppi äkkiä seisoi hänen vieressänsä ja katkaisi hiukset yhdellä ainoalla leikkauksella, niin että ne jäivät isän käteen, ja Wappu juoksi pois; Joosepin taistellessa isän kanssa nousi Wappu Sonneplatten kallioille, juostaksensa sieltä Ache-virtaan. Vaan tuo kamala syvyys kauhistutti häntä kuitenkin ja hän mietti asiata. Silloin kuuli hän taas että isä oli hänen takanansa, epätoivo valloitti hänet ja hän syöksyi syvyyteen. Hän putosi putoamistaan, vaan ei tullut pohjalle; yht'äkkiä hänestä tuntui niinkuin ilmanpaino altapäin olisi estänyt häntä vaipumasta syvemmälle, vaan päinvastoin nostanut häntä ylöspäin, yhä ylemmäksi. Noin hän liitelihe ylös Murzoll'in huipulle asti. Mutta hän ei voinut saada jalanpidäkettä vuorella, vaan oli niinkuin laiva, joka ei voi lähestyä rantaa. Kauhistava tuulispää tempasi hänet pois ja hän turhaan koetti tarttua kiinni paljaasen kallioseinään. Mustat ukkosen pilvet kokoontuivat hänen ympärilleen ja niiden väliltä näkyi vuoren valkoinen pää niinkuin aaveen naama. Pimeässä avaruudessa kävivät salamat tuli-käärmeinä ristin rastin, ukkonen jyrisi niin että vuori kaikui, ja nämät riehuvat voimat heittivät Wappua sinne tänne välillänsä, ja aina hän pelkäsi että myrsky kääntäisi hänet pää alaspäin, sillä silloin, niin hänestä tuntui, hän vaipuisi syvyyteen. Ja hän kääntelihe vääntelihe niinkuin vene, ilman aaltojen harjalla, kaikin voimin koettaen pitää päätänsä pystyssä. Vaan nyt hän tunsi että pää ja ruumis painuivat alaspäin. Keskellä myrskyä, ukkosen jyrinää ja yön pimeyttä tahtoi hän huutaa apua, vaan hän ei saanut mitään ääntä suustansa, pelko ja kauhu sulkivat sen. Silloin hän äkkiä jäi kiinni, hän tunsi vahvaa maata jalkojensa alla, hän makasi, niinkuin luuli, vuoren-loukossa, vaan se ei ollutkaan vuoren-loukko, jättiläistapaiset kivi-käsivarret häntä syleilivät, ja katso, tuon suoltuvan sumun kautta kallistuivat mahtavat kivikasvot hänen puoleensa. Ne oli Murzoll'in vanhat kasvot. Hiuksina sillä oli lumisia kuusia, silminä jäätä, partana sammaletta ja kulmakarvoina Edelweiss [suomeksi jalo-valkoinen, alppikukkanen, joka kasvaa ikuisen lumen rajalla]. Otsa-ripana sillä oli puoli-kuu, joka lempeästi valaisi valkoisia kasvoja niin että suuret jääsilmät hengen-tapaisesti loistivat sinertävässä valossa. Hän katseli tyttöä noilla kylmillä, läpinähtävillä ja kuitenkin käsittämättömillä silmillä ja tämän katseen voimasta tuskan hiki jäätyi Murzoll'in otsalla, kyyneleet hänen poskillansa, ja ne putosivat hiljaa kilisten alas kristallihelminä. Hän painoi kivihuulensa Wapun huulta vastaan ja alppiruusut rupesivat kukoistamaan vanhuksen suun ympärillä, joka oli tullut lämpöseksi ja kasteiseksi suudelmasta, ja kun hän taas Wappua katseli, niin jääpurot juoksivat hänen silmistänsä sammal-parralle. Mustat pilvet olivat hajonneet ja keväinen tuuli kävi yössä. Murzoll liikutti huovettuneita huuliansa ja jyrinä kuului, niinkuin lumivyöryjen syöstessä alaa laaksohon:
— Isäsi on sinut hylännyt — vaan minä otan sinut lapsekseni, sillä kylmä kivi antaa paremmin liikuttaa itseänsä kuin paatunut ihmissydän. Sinä miellytät minua, sinä olet niin sanoakseni minun sukuani, sinussa on samaa ainetta kuin se, josta kalliot ovat tehdyt. Tahdotko tulla lapsekseni?
— Tahdon! — vastasi Wappu ja hiipi uuden isänsä kivisydämelle.
— Jää siis luokseni äläkä enää mene takaisin ihmisten luo, sillä heidän luonansa on alituinen taistelu — ainoastaan minun luonani on rauha.
— Mutta — sanoi Wappu, — enkö enää koskaan saisi nähdä Jooseppia sitten, jota niin hartaasti rakastan?
— Jätä se' — sanoi vuori, häntä et saa rakastaa, hän on vuorivuohen-ampuja, ja tyttäreni ovat vannoneet hänelle perikatoa. Tule, minä vien sinut heidän luo, että he kuolettavat sydämesi, muuten et voi elää meidän ijankaikkisessa rauhassa!