Kaikki oli hävinnyt — Wappu heräsi. Kylmältä tuntui ilta-tuuli, joka puhalsi luukusta sisään Wapun ylitse. Hän hieroi silmiänsä, kamalasta unesta sydän vielä rinnassa vapisi, kesti kauan aikaa ennenkuin tiesi missä olikaan, ennenkuin taisi eroittaa unen todellisuudesta. Hän nousi vuoteeltansa ja huusi renkiä. Hän astui ulos majasta häntä etsimään. Ilta oli muuttunut kauniiksi ja kirkkaaksi, sumu oli hajonnut, vaan aurinko oli laskemaisillaan ja tuuli oli ankara täällä ylhäällä. Wappu juoksi sinne tänne kuuroa etsien — hän ei löytänyt muuta kuin puupinon, jonka tuo oli hänelle koonnut. Silloin muistui mieleensä että ukko oli sanonut lähtevänsä jos Wappu nukkuisi hänen palatessaan. Niin oli tapahtunut, hän ei ollut odottanut Wapun heräämistä. Ei ollut oikein tehty jättää häntä noin nukkuvana! Näin herätä eikä löytää ketään ihmistä — se oli kuitenkin kovaa!

Hänen ympärillään oli niin hiljaa, niin autiota ja tyhjää! Kello oli arvattavasti kuuden paikoilla ja lypsämisen aika oli käsissä. Nyt nuo rakkaat elukat kotona luultavasti katselivat läävän ovea kohden, odottaen emäntää, joka niille aina oli tuonut leipää ja suolaa — vaan hän istui täällä ylhäällä, kädet ristissä, ja hänen ympärillään ei liikkunut mitään, jolla henkeä oli. Oi tämä kuolon hiljaisuus ja tämä työttömyys! Hän ei tietänyt kuinka hänen oli laita — niin yksinään hän oli, niin kamalan yksinään! Hän nousi vielä ylemmäksi eräälle kalliokielelle, nähdäksensä maailmaa sieltä. Kuva, jommoista hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, levisi siellä hänen edessänsä, laskevan auringon purppura-hohteessa. Tuolla olivat Tyrolin vuoret ihan ilman rannalla asti; etäällä näyttivät ne jotenkin pienille, vaikka läheisyydessä olivat ahdistuttavan korkeat mahtavassa hiljaisessa ylevyydessään ja suuruudessaan. Ja niiden välillä, ikäänkuin lapset, jotka makaavat isänsä sylissä, oli kukoistavat vuorilaaksot. Ja sanomattomasti hän ikävöi armaita kotipaikkojansa, jotka juuri nyt hänen silmiensä edessä peittyivät illan hämärään. Aurinko oli mennyt maille, jätettyään kultareunoja sinertäville pilville taivaan rannalla. Vaaleaposkinen kuu alkoi kumottaa ja taistella vallasta päivän sammuvan valon kanssa. Laaksoissa oli yö. Siellä täällä näkyi pieni valkea, jota oli melkein mahdotoin nähdä paljaalla silmällä. Nyt ahkerat ihmiset tuolla alhaalla menivät levolle. Noiden oli hyvä, ne asuivat kaikki ystävällisen katon alla, rauhallisen kodin helmassa — kentiesi neitoset kuuutelivat puoli-unessa kirjavan ikkuna-peitteen takana sulhojensa laulua — ainoastaan hän oli yksinään ja hylätty täällä ylhäällä, kaikkien kauhujen alaisena, ja hänen kotonansa oli tuo kolkko maja, jonka ikkuna-luukuissa tuuli vinkui.

— Oi isä, isä, kuinka voit tämän tehdä? huusi hän ääneen; mutta ei läheltä eikä kaukaa kuulunut muuta kuin yö-tuulen suhina. Kuu nousi yhä korkeammalle; kultareunukset lännessä kadottivat loistonsa ja tulivat vasken värisiksi tummalla iltataivaalla. Vuorien muodot muuttuivat ja kasvoivat hämärässä. Mahtavana ja uhkaavana katseli häntä naapurinsa, tuo ylevä Similaun. Kaikki jättiläis-päät ylt'ympäri tuijottivat vihoissansa häneen, joka rohkeasti uskalsi tarkastella heidän yöllistä elämäänsä. Tuntui siltä kuin he vasta Wapun tultua olisivat muuttuneet noin tyyniksi ja äänettömiksi — niinkuin seura, joka salaisia asioita keskustelee, vieraan tullessa yht'äkkiä vaikenee. Siinä hän seisoi, tuo hylätty ihmis-lapsi, niin yksinään tässä hiljaisessa, jäätyneessä maailmassa, niin äärettömän korkealla yli kaiken, jolla eloa oli — niin vieraana tässä kamalassa jää- ja pilvi-seurassa, kauheassa, sala-kähmäisessä hiljaisuudessa!

— Nyt olet aivan yksinäsi maailmassa! — sanoi hänelle sisällinen ääni. Sanomatoin tuska, tunne hyljätystä tilastansa valloitti hänet. Hänestä tuntui niinkuin hänen täytyisi hukkua tuohon rajattomaan avaruuteen, ja ikäänkuin etsien apua hiipi hän kallioseinän luo ja painoi tuskautuneen sydämensä kylmää kiveä vasten.

Mitä hänessä tapahtui tällä hetkellä ei hän itse tietänyt — mutta näytti siltä kuin se kivi, jota vasten hän painoi nuorta, palavaa, sykkivää rintaansa, olisi salaisella voimalla hänen muuttanut, sillä tämä hetki oli tehnyt häntä niin kovaksi ja ankaraksi kuin hän todellakin olisi ollut Murzoll'in lapsi.

Kun paimen-poika kahdeksan päivän kuluttua tuli sinne karjan kanssa, hän melkein pelästyi Wapusta, niin kamalalle tämä näytti, mutta kun hän sanoi Wapulle: isäsi käski sinulta kysyä josko olet saanut tarpeeksi olostasi täällä ja josko nyt tahdot täyttää velvollisuutesi? — silloin puri hän hampaansa yhteen ja vastasi: sano isälle että minä ennemmin annan kotkan syödä itseäni palanen palaselta, ennenkuin teen jotakin rakkaudesta häntä kohtaan, joka on minua ajanut tänne! Tämä sanoma oli ainoa, joka toimitettiin hänen ja isän välillä.

Kun Wapulla oli pieni karja ympärillänsä, lampaita ja vuohia, sillä isommille elukoille täällä ei ollut tarpeeksi ruokaa, niin entinen rohkeutensa palasi ja erämaan vaarallisuus hänen mielestänsä katosi. Elukoitten keskellä hän ei enää ollut aivan yksinänsä, hänellä oli jotakin, joka vaati hänen työnsä, hänen huolenpitonsa. Sillä jos kohta kotka oli ollut hänelle uskollinen toveri, ei se kuitenkaan voinut poistaa työttömyyden, joka melkein saattoi hänet epätoivoon ja jätti hänet kaikkein pahojen ajatusten valtaan.

Niin hän vähitellen tottui yksinäisyyteen, se tuli hänelle rakkaaksi ja tutuksi. Elämän pienet vaatimukset ahdistavat ja rajoittavat jokaista suurta luonnetta; täällä ylhäällä Wapun valloittamatoin luonto sai ehdottomasti kehetä, täällä ylhäällä hänellä oli täydellinen vapaus, täällä ei ollut mitään ihmistä, ei mitään vierasta tahtoa hänen tahtoansa vastustamassa, ja ainoana ajattelevana olentona likellä ja kaukaa, hänestä pian tuntui niinkuin hän olisi kuningatar tällä yksinäisellä, korkealla istuimella, vallitsijatar tässä äärettömässä hiljaisessa valtakunnassa, jota silmänsä näki. Viimein katseli hän korkealta asemaltansa surkuttelevalla ylönkatseella sitä kurjaa sukua, joka orjaeli ja mateli, tinki ja luki tuolla alhaalla ja salainen iletys astui entisen koti-ikävän sijaan. Siellä alhaalla oli taistelua, tuskaa ja pahuutta. Murzoll oli puhunut totta unessa, — täällä ylhäällä, puhtaassa jää- ja lumi-piirissä, tässä puhtaassa ilmassa, jota ei mikään savu eikä mikään rutto-tauti turmeltuneesta elämästä saastuttanut, täällä asui rauha ja viattomuus; mahtavien, tyynien vuorien välistä, jotka aluksi olivat häntä peloittaneet, oli hänelle koittanut aavistus ylevyydestä, ja hänen sielunsa oli sen kautta kasvanut paljon yli tavallisen määrän. Ainoastaan yksi noista halvoista maan-asukkaista jäi hänelle rakkaaksi, ihanaksi, jaloksi niinkuin ennen. Se oli Jooseppi, karhunkaataja, hänen unelmiensa pyhä Yrjänä. Hänkin eli enemmän kukkuloilla kuin laaksossa, olihan hän noussut kaikille noille taivasta tavoittaville huipuille, sillä hän ampui vuori-vuohia jyrkimmiltä kallioilta eikä hänelle löytynyt mitään vaaraa korkeudessa eikä syvyydessä. Hän oli väkevin, uljain mies, niinkuin Wappu itse oli väkevin, uljain tyttö. Koko Tyrolissa ei ollut hänen vertaista tyttöä — eikä miestä Joosepin vertaista. He kuuluivat toinen toiseensa, he olivat kaksi vuorijättiläistä — heillä ei ollut mitään yhteistä tuon matelevan sukukunnan kanssa tuolla alhaalla.

Näin hän eli yksinäisyydessään ainoastaan Joosepille ja odotti sitä päivää, jolloin toivonsa toteutuisi. Tämä päivä täytyi tulla — ja varma kun oli siitä, ei hän kärsivällisyyttänsä kadottanut.

Niin kesä kului ja talvi astui alas laaksoon; Wapun tuli pian talven hurjain sanansaattajain, myrskyn ja lumen kanssa mennä alas hänelle vieraantuneesen kotihin. Tätä aatellessaan hän vapisi. Hän olisi mieluummin hakenut turvaa täällä ylhäällä syvimmässä jääloukossa sekä elättänyt itseänsä niinkuin emä-karhu, kuin hän olisi tahtonut palata umpinaiseen kehräys-tupaan, elääksensä sisäänsuljettuna ahtaissa huoneissa kiukkuisen isän, inhotun kosijan ja ilkkuvan palvelusväen kanssa, vangittuna viikkokausia sylenkorkuisten lumikinosten takana, joidenka ulkopuolelle oli mahdotoin päästä.