Mitä enemmän se aika lähestyi, sitä raskaammaksi kävi hänen mielensä, sitä hurjemmin hän sydämessään vastusti vankeuden ajatustakin; vaan aika kului eikä kuulunut ketään häntä kotia noutamaan. Näytti siltä kuin olisivat unohtaneet hänen siellä kotona. Ilma muuttui yhä kylmemmäksi, päivät lyhenivät, yöt pitenivät, kaksi lammasta hukkui jo lumipyryyn, eläin-raukat eivät enää löytäneet mitään syötävää ja tavallinen kotiinlähtö-aika elukoille olikin jo ohitse. — Aikovat antaa meidän nälkään nääntyä täällä ylhäällä, — sanoi Wappu kotkalle, kun jakoi viimeistä juustopalaista hänen kanssansa, ja hän värisi salaa sitä aatellessaan; nuori raitis elämän-voima hänessä vastusti tätä kauheaa ajatusta. Mitä oli äänen tekeminen? Jättää karja oman onnensa nojalle, yksinään etsiä tietä kotia ja antaa eläin-raukkain surkeasti hukkua? Ei, semmoista ei meidän Wappumme tehnyt, hän seisoi ja kaatui niinkuin hyvä sotapäällikkö joukkonsa kanssa! Tai oliko hänen lähteminen matkalle karjoineen päivineen ja, tietämätöin kun oli tiestä, kuljeskella lumi-kentillä, viimein nähdäksensä eläimen toisensa perästä hukkuvan lumeen ja jäähän tai syöksyvän alas vuori-loukkoihin? Sekin oli mahdotointa. Hän ei voinut muuta kuin odottaa!
Silloin vihdoin viimeinkin eräänä kolkkona syys-aamuna, kun tuskin näki kättäkään silmänsä edessä paksussa sumussa, pieni karja oli ahdattu läävään ja Wappu istui takan ääressä jäykkänä vilusta, — silloin ilmautui se juoksupoika, jonka tuli viedä Wappua kotiin. Vaikka hän oli kauhistuksella ajatellut että hänen oli täällä nääntyminen karjansa kanssa, joutui hän nyt hillitsemättömän tuskan alaiseksi, kun hänen tuli palata kotia jälleen — eikä hän tietänyt mikä onnettomuus suurempi oli, sekö että menehtyisi kovan Murzoll isän luona, vai sekö että palajaisi todellisen isänsä luo.
Nyt poika katkaisi äänettömyyden.
— Isäsi käski sinulle sanoa että ainoastaan siinä tapauksessa saat astua hänen eteensä että olet järjelliseksi rupeeva, muuten saat jäädä läävään karja-piikojen kanssa — huoneesen et saa tulla, jos et tee mitä hän vaatii, sen hän on vannonut!
— Sitä parempi! — sanoi Wappu, joka hengitti vapaammin, ja poika katseli häntä kummastellen.
Nyt meni hän huokealla mielellä alas, hän oli vapautettu ihmisten inhotusta läsnä-olosta ja sai elää itsekseen ladoissa ja liiterissä, — se, jota isä oli keksinyt hänelle rangaistukseksi, oli hyvä työ hänen mielestänsä. Hän saisi olla rauhassa ajatustensa kanssa ja kun hänen teki mieli puhua jonkun kanssa, olihan hänellä silloin Luckard, joka oli niin hyväntahtoinen. Niin, vasta yksinäisyydessä täällä ylhäällä oli hän oikein oppinut tuntemaan kuinka kallis-arvoinen tuommoinen uskollinen sydän oli, ja sitä hänen isänsä ei voinut häneltä riistää.
Melkein iloisesti rupesi Wappu valmistaumaan kotimatkalle. Vapautettuna pelosta että hänen tarvitsisi elää isänsä kanssa yhdessä, ajatteli hän hiljaisella ilolla vanhan Luckardin riemua, kun kasvattinsa palajaisi. Olihan siellä alhaalla kuitenkin joku, joka hänestä iloitsi, ja se teki hänelle hyvää.
— Tule Hans, — sanoi hän, kun kaikki oli valmiina, kotkalle, joka pörrösenä oli istunut takan edessä — nyt lähdetään Luckard'in luo!
— Luckard ei ole enää kotona, — sanoi poika.
— Mitä? Missä hän on? — kysy! Wappu melkein pelästyneenä.