Viimein oli lumi-piiri heidän takanansa ja Vent'in kylä Wapun jalkojen juurella, niinkuin kuusi kuukautta sitten, kun hän astui ylöspäin, mutta nyt se ei ilmautunut kevät-auringon loistossa, vaan kylmässä ja kolkossa syys-ilmassa. Poika vakuutti että Vent'issä oli pysähtyminen. Wappu ei myöntynyt siihen, mutta saattaja sanoi että sekä ihmiset että karja olisi hukassa jos eivät puolen tunnin aikaa saisi levätä.
— Kernaasti minun puolestani — sanoi Wappu, — mutta minä menen edeltäpäin. Nyt en voi enää eksyä tieltä. Jos kysyvät minua kotona, niin sano vaan että minä menen Luckard'in luo.
Ja eteenpäin hän meni, ja uskollinen Hans, joka nyt taisi lentää mihin hyvänänsä, sillä Wappu ei enää hänen siipiänsä leikannut, lensi nytkin hänen kanssansa. Hän saapui juuri sille paikalle, jossa Luckard oli jättänyt hyvästi hänelle.
— Vanha Luckard! —- Wappu oli vieläkin näkevinänsä kuinka hän astui siinä ja itki esiliinaansa, näki kuinka hänen luiset ruskeat käsivartensa vielä kerran viittasivat Wapulle viimeiset jäähyväiset, näki hänen hopea-kiehkuransa, jotka aina pistivät esiin huivin alta, tuulessa liehuvan. Kunniassa ja uskollisuudessa oli hän tullut harmaaksi Stromminger'in palveluksessa ja nyt oli koottu häpeää ja ylönkatsetta hänen harmaille hapsilleen. Ja Wappu oli niin kevytmielisesti eronnut hänestä, kieltänyt häntä itkemästä ja kärsimättömästi irtautunut hänen syleilyksestään, kun vanhus ei tahtonut päästää häntä luotaan, eikä mikään aavistus hänelle kuiskannut mitä kohtaloa hän, tällä tylyllä jäähyväis-suudelmalla, lähetti tämän turvattoman palvelijan vastaanottamaan, sekä että Luckard hänen tähtensä joutuisi häpeän ja pilkan alaiseksi! Wappu juoksi yhä eteenpäin, niinkuin hän olisi tahtonut Luckard'ia saavuttaa tiellä, jota tämä astui kuusi kuukautta sitten, ja huolimatta kylmästä syys-ilmasta nousivat suuret vesi-helmet Wapun otsalle, hiki, jonka oli pusertanut esiin se tuskallinen kiire, millä hän riensi maksamaan pitkällistä, suurta kiitollisuuden velkaa. — Ja kuumat kyynelet nousivat hänen silmiinsä, kun yhä näki vanhuksen edessänsä hiljaa itkevän. Hän astui niin hitaasti, Luckard parka, ja Wappu niin nopeasti, ja yhtä kaukana he olivat toisistansa, eikä Wappu voinut häntä saavuttaa.
Hetkeksi Wapun täytyi hengähtää ja levätä. Hän pyyhkäsi hien otsaltansa ja kyyneleet silmistä; sitten hän taas riensi eteenpäin. — Odota vaan, Luckard — odota, minä tulen! — puhui hän itsekseen hengistyneenä, niinkuin rauhoittaaksensa itseään.
Viimeinkin ilmautui Heiligkreuz'in kirkontorni hänen edessään ja sieltä meni pyörryttävän korkealla Achen yli kapea porras yksinäiselle kylälle syvyyden toisella puolella. Se oli pieni kylä Winterstall, josta Luckard oli kotosin. Käyden Heiligkreuz'in talojen ohitse poikkesi Wappu ja meni tuon keveän sillan yli, jonka alla Ache kuohui ikäänkuin se olisi tahtonut heittää viha-hyrskynsä ylös rohkean tytön päälle, joka pelkäämättä katseli alas sen kauhistavaan syvyyteen, niinkuin ei pyörtymistä eikä vaaraa olisi maailmassa ollut. Nyt oli silta hänen takanansa, vielä kappaleen matkaa mäkeä ylös ja sitten — oli hän vihdoinkin perillä, jota sykkivällä sydämellä oli tavoittanut, hän oli Winterstall'issa — ja tuolla vasemmalla puolella tietä oli vanhan Annemiedel'in, Luckard'in serkun mökki pienine ikkunoineen kauas esiinpistävän olkikaton alla. Niiden takana vanhus varmaankin nyt istui kehräämässä, niinkuin hänen tapansa oli talvella, ja Wappu hengitti syvästi, hänestä tuntui oikein huokealta. Hän oli nyt saapunut mökille ja katseli hymyillen sisään matalasta ikkunasta, Luckard'ia etsien. Vaan ei kukaan näkynyt tuvassa, se näytti kolkolle ja tyhjälle, käytetty sänky siinä seisoi, huonosti järjestettynä. Savusta mustunut Kristuksen kuva levitti rististä käsiänsä sen yli, ja kappale suru-harsoa ynnä kuihtunut kukkas-seppel riippui sen päällä. Se oli synkkä taulu ja Wapun ilo lensi kohta pakoon. Hän pani kotkan aidalle, avasi oven ja astui sisään ahtaasen porstupaan. Pienen kyökin ovi oli auki, takassa paloi valkea. Joku työskenteli siellä sisällä. Se oli varmaankin Luckard, ja sykkivällä sydämellä Wappu astui sisään.
Serkku seisoi takan ääressä ja leikkasi leipää lihaliemeen. Ei näkynyt ketään toista.
— Oi Jumalani, Stromminger'in Wappu! — huudahti hän ja pudotti hämmästyksissään puukon vatiin. — Oi, Jumalani, mikä vahinko!
— Missä on Luckard? — kysyi Wappu.
— Kuollut on hän! Oi Jumalani ja isäni, jos olisit vaan tullut kolme päivää ennen — eilen me hautasimme hänet!