Wappu ummisti silmänsä ja nojausi ovenpieltä vasten, ei mikään ilmoittanut mitä hän tunsi.
— Oi mikä vahinko, — arveli serkku puheliaasti, — Luckard arveli että ei hän voisi kuolla ennenkun oli nähnyt sinua — ja kortissa hän myöskin näki sinua ja hän kuunteli päivällä ja yöllä etkö tulisi. Ja kun tunsi kuoleman lähestyvän, hän sanoi: — Nyt täytyy minun kuitenkin kuolla näkemättä lastani! — Ja vielä kerran täytyi minun antaa hänelle kortit, vielä kuollessansa tahtoi hän nähdä sinun onneasi, mutta se ei onnistunut, sillä hänen kätensä vapisivat niin peitteen päällä; silloin hän sanoi: — en näe enää — ojensi itsensä ja kuoli.
Wappu kätki kasvonsa käsihin — vaan vielä ei sanaakaan tullut hänen huuliensa yli.
— Tule tupaan, sanoi serkku hyväntahtoisesti. — Minä en ole voinut mennä sinne sitten kun hän kannettiin pois. Minä olin aina niin yksinäni, senpä tähden tulinkin niin iloiseksi kun serkkuni tuli ja sanoi että hän nyt jäisi luokseni. Vaan pian kyllä huomasin ett'ei hän tulisi paljo vanhemmaksi häpeätään. Se rasitti häntä niin koko ajan että hän ei voinut syödä juuri mitään ja yökaudet kuulin hänen itkevän, — sitten tuli hän yhä heikommaksi — kunnes kuoli.
Vanha vaimo avasi nyt oven huoneesen, johonka Wappu tullessansa oli tirkistänyt sisään. Koko joukko puoleksi uupuneita kärpäsiä lensi suhisten ylös. Nurkassa seisoi äänetönnä Luckard'in vanha rukki, ja tyhjä, kokoonpantu vuode vaikutti Wappuun niin surullisesti.
Pienestä seinä-kaapista, johon musta pyhä-äidin kuva Altenotting'ilta oli maalattu, otti serkku esiin vanhan saksalaisen korttipakan.
— Kas siinä, näitä korttia olen minä sinulle säästänyt, koska tiesin sinun tulevan, sillä sen kortit aina ilmoittivat. Ne ovat oikeita noita-korttia ja korttipakka, jota kuolonhiki on kostuttanut, on kallis-arvoinen. En tiedä mikä onnettomuus sinua uhkasi; mutta Luckard aina pudisti päätänsä ja näytti hämmästyneelle. Mitä hän näki, ei hän sanonut, vaan hyvää se ei suinkaan ollut.
Hän antoi kortit Wapulle, joka äänetönnä otti ne vaataan ja pisti taskuunsa. Serkku kummasteli että Luckard'in kuolema koski häneen niin vähän että hän oli aivan tyyni eikä ainoatakaan kyyneltä vuodattanut.
— Minun täytyy mennä ulos. Liemeni on kiehumassa, — sanoi hän, — kyllä kai jäät tänne päivälliselle?
— Kyllä, — vastasi Wappu kolkosti, — mene vaan ja anna minun levätä hetken aikaa.