Tämä tyttö, joka aivan yksinänsä oli ollut vieraana jäitten kovassa kodissa, joka myrskyn ja jääsateen kodissa oli valvonut yö-kausia kuunnellen niiden pauhinaa, jonka otsaa taivaan tuli oli suudellut ennen maahan iskettyänsä, tämä tyttö, joka päivä päivältä kuoleman uhalla oli hypännyt pohjattomien syvyyksien yli, pelastaaksensa eksynyttä lammasta — tämä tyttö ei kauemmin voinut olla ahdasmielisyyden orjana, ei voinut antaa sitoa itseänsä, niinkuin eläin, hänen täytyi elämän ja kuoleman vaiheella itseänsä varjella. Ihmisillä ei enää ollut mitään oikeutta häneen — he olivat hylänneet hänet ja tehneet hänet luonnonvoimain toveriksi, ihmekö sitten että hän kutsui avuksensa yhden noista tovereista — tulen — taisteluhun ihmisiä vastaan?
Wappu ei voinut selvittää tätä kaikkea itselleen, hän ei ollut oppinut ajattelemaan itseänsä, hän ei tietänyt miksi? Vaan hän tunsi ett'ei Jumala häntä tuominnut, että Hän korkeudessansa mittasi toisellaisella mitalla kuin ihmiset. Kun Wappu oli vuoriloilla, näyttihän silloin kaikki täällä alhaalla niin pienelle ja mitättömälle, jota hän ennen oli suureksi arvellut — näyttäisikö se toisin Hänelle taivaan korkeudessa! Jumala yksin häntä ymmärsi — vähän siitä jos täällä maan päällä arvelivat häntä murha-polttajaksi — Jumala häntä vapautti!
Silloin nousi hän ja heitti pois sen painon, joka hänen mieltänsä oli ahdistanut, ja oli taas tuo entinen rohkea toivova Wappu, väkevä ja vakaa.
— No Hansel, — mitä nyt teemme? — kysyi hän kotkalta, jolle oli tottunut puhumaan ääneen paremman seuran puutteessa. Hansel ajeli par'aikaa jotakin itikkaa, jonka sai suuhunsa. — Aivan oikein. Hansel, meidän täytyy etsiä leipäämme. Sinä miekkoinen löydät sitä kaikkialla, mutta minä.
Äkkiä Hansel tuli levottomaksi ja lensi ylös ikäänkuin tiedustelemaan.
Nyt juohtui Wapun mieleen että, kun valkea oli sammutettu, häntä kentiesi etsittäisiin ja että hänen täytyi paeta. Mutta mihin? Sölden oli hänen ensimäinen ajatuksensa! Vaan samassa puna lensi hänen poskilleen — Jooseppi voisi kentiesi luulla että hän juoksi hänen jälkeensä? Ja pitäisikö Joosepin nähdä häntä tässä häpeässä ja alennuksessa, köyhänä, kodista karannunna, kammottuna ja "murha-polttajaksi" julistettuna?
Ei, tämmöisenä Jooseppi ei saisi häntä nähdä, kaikista ihmisistä hän viimeiseksi! Ennemmin kulkea niin kauas kuin taivas sinertää!
Kauemmin miettimättä otti hän kotkan olkapäälleen — hänen ainoa tavaransa — ja meni samaan suuntaan, mistä hän aamulla oli tullut — Heiligkreuz'iin päin.
Kaksi tuntia oli hän kulkenut, hänen jalkansa olivat revityt, hän oli uupumaisillaan, kun Heiligkreuz'in kirkontorni pimeästä ilmestyi hänen eteensä: niinkuin valo tulitornista loisti nouseva kuu sen aukkojen läpi, osoittaen äänettömälle vaeltajalle tietä.
Menehtyen väsymyksestä veti hän itsensä kirkolle nukkuvan kylän kautta. Siellä täällä rupesi koira haukkumaan, kun hän hiljaa kulki ohitse. Se, joka nyt sattuisi näkemään häntä, pitäisi häntä tietysti varkaana. Hän vapisi niinkuin hän todellakin olisi ollut varas. Mitä oli tullutkaan tuosta ylpeästä Strommingerin Wapusta!