Kirkon takana oli pappila. Oven vieressä oli puupenkki ja pienien ikkunoiden ulkopuolella riippuivat kuihtuneet kukkasvarret alas puulaatikoistaan. Täällä tahtoi Wappu odottaa päivän nousua, pappi suojelisi häntä ainakin rääkkäyksistä. Hän pani maata penkille, Hansel istui puitteilla jalkapuolella, muutamain minuuttien kuluttua täytti luonto vaatimuksensa ja Wappu nukkui.
— Herra Jumalani, mikä löytö-lapsi täällä on! — kuuli Wappu lausuttavan, ja kun hän avasi silmänsä, oli jo kirkas päivä eikä kukaan muu kuin kirkkoherra itse seisonut hänen edessään.
— Kiitetty olkoon Jesus Kristus, — sanoi Wappu ujosti ja laski jalkansa alas penkiltä.
— Ijankaikkisesti amen! Lapseni, kuinka sinä tulet tänne, kuka sinä olet — ja mikä kummallinen toveri sinulla on? — Voisi melkein pelästyä — sanoi pappi ystävällisesti hymyillen.
— Teidän korkea-arvoisuutenne, — sanoi Wappu yksinkertaisesti, — omatuntoni on raskautettu ja minä tahtoisin mielelläni tehdä tunnustuksen teille! Nimeni on Wallburga ja minä olen ylimys-talollisen Stromminger'in tytär Sonnenplattesta. Minä olen karannut kotoa. Tietäkää: minä jouduin riitaan Gellner Bincentz'in kanssa ja löin haavan hänen päähänsä, ja sitten olen minä sytyttänyt tuleen ladon isäni talossa! —
Kirkkoherra löi kätensä kokoon: — Jumala auttakoon meitä — minkälaisia juttuja! Niin nuori ja niin paha!
— Teidän korkea-arvoisuutenne — en minä muuten ole paha, en suinkaan — en tahtoisi kärpästäkään vahingoittaa — mutta he ovat tehneet minut tämmöiseksi! — sanoi Wappu ja katseli kirkkoherraa suurilla rehellisillä silmillään, jotta hänen täytyi uskoa häntä, vaikk'ei olisi tahtonutkaan.
— Astu sisään, — sanoi hän, — ja kerro minulle kaikki, mutta jätä tuo otus tänne, hän tarkoitti, kotkaa. Wappu heitti kotkan ylös ilmaan, niin että se lensi katolle, ja seurasi sitten pappia pieneen taloon.
Pappi antoi hänen astua sisään kamariinsa.
Siinä oli niin hiljaista ja rauhallista. Uudukossa seisoi karhea sänky, johon kaksi palavaa sydäntä oli maalattu; kirkkoherralle ne merkitsivät Vapahtajan ja neitsyt Maarian sydämet. Sängyn ylipuolella oli vihki-vesiastia porslinistä ynnä pieni hylly, jolla oli hengellisiä kirjoja. Huoneessa oli vielä useita hyllyjä toisia kirjoja varten, ja vanha kirjoituspöytä, ruskea penkki suuren raskaan pöydän takana, muutamia puutuolia, rukous-palli suuren Kristus-ristin alla, jonka päältä riippui Edelweiss-seppele, sekä seinällä siellä täällä kirjavia kuvia paavista ja pyhimyksistä. Katossa riippui linnunhäkki, jossa asui kiero-nokka. Muinais-aikuinen piironki, varustettu messinkisillä jalopeuran päillä renkaat suussa, joidenka avulla noita raskaita laatikkoja avattiin, oli ainoa korukapine. Tällä piirongilla seisoi kaikenlaista kaunista. Pyhänjäännös-arkkunen veistetyllä pyhimyksen kuvalla, lasi-laatikko, jossa seisoi punanen silkki-kehto, missä vahasta tehty Kristus-lapsi makasi, pieni lasinen rukki, ja keltaisessa maljakossa kellastunut kukkasvihko, jommoisia luostarissa tehdään, myös lasi-kupukan alla. Pieni rasia kirjavia näkinkenkiä. Pienistä pienin vuori-kaivos, jonka keski-paikka oli sommiteltu seimeksi sammaleista ja kimeltävistä kiilukoista, ja sen ympärillä näkyi vielä hienosti veistetyitä ihmisten ja eläinten kuvia. Kauniita vaskikannuja ei puuttunut, ja molemmin puolin Kristuksen seimeä oli kaksi kristallista suolakkoa. Ja tämä kaikki oli niin puhdasta ja somaa kuin ei maailmassa tomua löytyisikään, tämä piironki kaluineen oli se lapsellinen alttari, jonka tämä yksinäinen pappi oli pystyttänyt kauneuden jumalattarelle kuusituhatta jalkaa yli meren pinnan ja kaukana uuden-aikuisesta sivistyksestä. Täällä seisoi hän usein, kun lumi-tuisku kävi tuolla ulkona ja myrsky tärisytti hänen pientä puurakennustansa, katsellen pientä taide-maailmaansa sisäpuolella, ja sanoi hymyten ja päätänsä pudistaen — mitä kaikkia ihmiset osaavat tehdä!