— En jätä kotkaani, tapahtukoon mitä hyvänsä! huusi Wappu ja oli silmänräpäyksessä rientänyt ulos.

Kirkkoherra seurasi häntä, pudistaen päätänsä.

— Kotka on kesyt, — huusi hän vä'elle — se on minun omani, antakaa sen olla.

— Vaan tuommoisen eläimen ei niinkään anneta olla, — nurisi ihmisjoukko.

— Onko se ryöstänyt teiltä lampaan taikka lapsen? kysyi Wappu ylpeästi.

— Ei!

— No jättäkää minut sitten rauhaan lintuineni päivineni, — sanoi tyttö ja seisoi siinä niin ylpeänä ja uhkaavana että ihmiset hämmästyneinä tuijoittivat häneen.

— Wappu, Wappu, — varoitti pappi hiljaa — muista tuota kovaa ainetta!

— Minä ajattelin sitä juuri, kirkkoherra — ja hän viittasi kädellään kotkalle: Hansel tule: nyt mennään edemmäksi! Lintu lensi katolta alas, niin että ihmiset pelästyneinä poistuivat. — Jumala teitä suojelkoon kirkkoherra, — sanoi Wappu hiljaa, — minä kiitän teitä kaikesta!

— Etkö tahdo tulla sisään lopettamaan aamiaista? kysyi hän.