— En, en jätä koskaan tuota lintua yksinänsä — täytyyhän minun kuitenkin lähteä pois, mitä minä odottaisin?
— Olkoot sitten Jumala ja kaikki pyhät sinun kanssasi — sanoi kirkkoherra huolistuneena, sill'aikaa kuin vanha Marianne kaikessa hiljaisuudessa pisti joitakuita hyviä palasia Wapun taskuun.
Hetken aikaa viipyi Wapun jalka tuolla kynnyksellä, joka oli tullut hänelle rakkaaksi — sen jälkeen kävi hän hiljaa eteenpäin läpi ihmis-joukon, joka kummastellen katseli hänen jälkeensä.
— Kukahan tuo oli?
— Se oli noita! — kuuli hän kuiskuttavan takanansa.
— Se on vieras, — lausui kirkkoherra, — joka on tehnyt tunnustuksensa minulle!
VII.
Klotz'it Rosen'issa.
Monta päivää Wappu kulki ympäri etsien palvelusta, vaan ei kukaan tahtonut häntä ottaa kotkan kanssa, ja kotkaa hän ei jättänyt. Jos hän olisikin luopunut siitä, olisi se kuitenkin aina palannut hänen luo, ja että hän voisi tappaa tuota uskollista eläintä, se aatos ei hänen päähänsä pistänyt, tapahtui mitä tahansa. Nyt hän todellakin oli Kotka-Wappu, sillä hänen kohtalonsa oli nyt sidottu Kotkan kohtaloon. Luckard'in vanha serkku olisi mielellään pitänyt Wappua luonansa, kun Wappu hetkeksi poikkesi hänen asuntoonsa, mutta siellä eli hän liian likellä kotoansa — siellä hän tykkänään olisi ollut isänsä vallassa. Hänen täytyi mennä kauas, niin kauas kuin jalat kantoivat. Vuoden aika tuli yhä ankarammaksi, lunta rupesi satamaan ja yöt, joiden kuluessa Wappu tavallisesti oleskeli heinä-ladoissa, olivat kylmät. Hänen vaatteensa tulivat kuluneiksi ja hän rupesi näyttämään mieron-kulkijalle; yhä jyrkemmin kiellettiin sisäänpääsy häneltä, kun hän seuralaisensa kanssa kolkutti jotakin ovea. Hän näytti jo niin oudolle ett'ei mikään rehellinen talonpoikaisvaimo tahtonut antaa hänelle työtä muutamaksi tunniksikaan eikä ruokaa pöydältänsä. Armosta pistettiin hänelle leipäpala joskus ulos ovesta. Ja Wappu, tuo ylpeä Strommingerin Wappu istui kynnykselle sitä syömään! Sillä kuolla hän ei tahtonut. Elämä, tämä ahdistettu, vainottu, kurja, paljas elämä oli sentään ihana niinkauan kuin hän toivoi että Jooseppi kuitenkin joskus rupeisi häntä rakastamaan. Tämä toivo antoi hänelle voimaa kaikkia kärsimään, nälkää, vilua, pilkkaa. Mutta hänen muuten niin voimakas ruumiinsa rupesi horjumaan alituisesta kalvavasta surusta ja mielenjännityksestä, hänen silmänsä kävivät himmeiksi, jalat eivät tahtoneet häntä totella enään ja missä tahansa hän pani maata, hänen ajatuksensa kävivät sekaviksi ja hän makasi kuumeentapaisessa unenhorroksessa. Hän joutui tuskallisen ahdistuksen alaiseksi, ajatellessansa että hän kentiesi sairastuisi. Se vielä! Jos hän jäisi tainnoksissa makaamaan johonkin heinälatoon, niin hän kannettaisiin isänsä luo ja hän olisi taas hänen vallassansa. Hän oli kävellyt ympäri Gurgler-laaksossa ja, etsittyänsä turhaan palvelusta siellä, oli hän aloittanut vaivaloista matkaa Oetz-laaksoon. Vent oli houkuttelevainen hänelle, se oli, isä Murzoll'in rauhoitetulla alalla, se oli hänelle ikäänkuin kappale kotoa. Vaan mitä kovempi ilman-piiri oli, sitä kovemmat myös ihmisten sydämet — ja ennenkuin Wappu oli sinne ehtinyt oli huhu hänen te'ostansa ehtinyt sinne, ja kauhistus ja inhoitus häntä kohtasi kaikkialla. Hän ei vetonut Heiligkreuz'in kirkkoherraan, sillä olihan tämä kieltänyt sitä, ja hyvällä syyllä, sen Wappu ymmärsi. Sentähden hän ei mennytkään enää pappien luo; eihän kukaan saanut ottaa häntä suojelukseensa.
Vent'in kylän viimeinen talo oli juuri sulkenut ovensa Wapulta. Hänen eteensä nousivat nyt Platteykugel'in taivaankorkuiset seinät ynnä Wildspitze ja Hochvernagtferner, jotka sulkivat laakson ja joidenka yli ei ollut mitään tietä. Täällä maailma sulkeutui umpi-latuun ja hän seisoi sen lopussa. Hän seisoi ja katseli ylös vuorille, jotka jyrkkinä nousivat ylt'ympäri. Oli harmaa aamuhämärä; yöllä oli satanut lunta, jotta koko laakso näytti suurelle lumikinokselle. Jok'ainoa tien jälki oli hävinnyt. Wappu istui lumeen ja ajatteli: Jos minä nyt nukun ja palellun, niin se on helppo kuolema. — Mutta niin kylmä ei vielä ollut, lumi suli hänen altansa ja pian oli hän läpimärkä. Silloin hyppäsi hän ylös ja nousi sille kukkulalle, joka on Vent'in takana ja vie ylös Hochjoch'ille. Sieltä näki hän kauas ympärille. Huomasipa sieltä vanan, joka kävi kylän takana Thalleitspitz'in juurella ja ikäänkuin vuoren sydämen läpi. Se voisi olla polku, vaan mihinkä se vei? Hän astui vielä korkeemmalle, voidaksensa nähdä kauemmas, ja silloin putosi ikäänkuin side hänen silmiensä edestä, — olihan tämä se tie, joka Ventistä vei Rosen'in taloille. Rosen, korkein asuttu paikka koko Tyrolissa, viimeinen Oetz-laaksossa, missä ihmiset vielä asuivat kuin kotkat, vaan ainoastaan kaksi perhettä: Klotz'it ja Gestrein'it. Rosen, rauhallinen kätketty Rosen, kauhean Vernagt-jäätiön juurella, jääjärven reunalla, minne ei vuosien kuluessa ihmisjalka eksynyt ja joka, vanhana satuna, lepäsi salakähmäisen hunnun alla. Tämä oli sopiva paikka Wapulle, tämä oli hänen viimeinen turvansa, viimeinen paikka, josta hän toivoi apua tai ainakin kuolemaa, niinkuin erämaan pedot. Sinne hän tahtoi mennä Klotz'ien luo Rosen'iin! He olivat Tyrolin mainioimmat oppaat, he olivat niin tutustuneet vuorten kanssa kuin vuori-haltijat, he voisivat ymmärtää että Wappu ennemmin sytytti ladon tuleen, ennemmin kuolisi kuin antoi itseltään ryöstää oikeuden vapaasti hengittää, ja he voisivat suojella Wappua koko maailmaa vastaan, sillä Rosen'in taloilla oli turvapaikan oikeus. Herttua Fredrik oli suonut heille sen, kiitollisuuden osoitteeksi siitä, että kerran Rosen'issa oli löytänyt turvapaikan vihollisiansa vastaan. Viime vuosisadalla oli Josef toinen ottanut pois heiltä mainitun oikeuden, vaan talonpoika riippuu kiinni tavoissansa ja Oetz-laakson asukkaat kunnioittivat vapaa-ehtoisesti tuota oikeutta vieläkin. Se, joka Rosenissa sai suojelusta, oli hyvässä turvassa, sillä Rosenilaiset eivät ottaneet vastaan ketäkään, joka ei sitä ansainnut, ja heitä pidettiin samassa arvossa kuin heidän esi-isänsäkin. Heidän talo-oikeutensa loukkaaminen olisi ollut yhtä kuin pyhyyden häväistys. Wappu nosti kätensä taivasta kohtaan sydämestänsä kiitollisna siitä että Jumala oli näyttänyt hänelle tämän tien, ja pyörryksissä, horjuen kävi hän tälle viimeiselle matkalleen, viimeisen voimansa avulla.