Nikodemus katseli Leanderia, joka kävi tulipunaiseksi.
— Kaunis juttu! sanoi Nikodemus — nyt minä tiedän kuka tuolla sisällä makaa! — Kotka, joka ei tahdo katolta poistua — ja hän on koko yön kotkasta houraillut — ei hullumpaa! — Kotka-Wappu on meidän talossa!
Benedikt hypähti ylös.
— Mitä?
— No, älä toki huuda niin kauheasti, — sanoi Leander, — pitääkö tuon sairaan tyttöparan välttämättömästi kaikkea kuulla? Nikodemus kertoi nyt kuinka Leander oli löytänyt hänen puolikuolleena ulkona lumessa ja että oli mahdotoin tehdä muuta kuin pitää häntä talossa ainakin siksi kun jaksaisi käydä. Vaan Benedikt oli ankara mies ja arveli että koko sairaus ainoastaan oli vale sekä että veljet olivat olleet hupsuja ja antaneet vetää itseään nenästä. Kyllä hän pian pääsi irti tytöstä.
— Murha-polttajille ei meillä ole turvapaikkaa, — huusi hän ja terävät silmänsä iskivät tulta paksujen kulmakarvojen alta.
— Jos sinä olisit nähnyt tätä tyttöä, niin sinäkin olisit ottanut hänet taloon, se ei olisi ollut ihminen, joka olisi voinut ajaa häntä ulos lumeen ja myrskyyn!
— Vai niin? Ja sillä lailla me pian saisimme kaikki seudun roistot ja rosvot taloomme — jotta pian sanottaisiin että Rosen on roistokansan turva-paikka! Se olisi juuri makupala herroille tuolla maanoikeudessa! Jos te annatte ulos-ajetun mieronkulkijan houkutella itsiänne, niin minun täytyy ylläpitää järjestystä Rosen'issa.
Hän lähestyi ovea. Nikodemus asettihe seisomaan oven eteen ja sanoi tyynesti, mutta vakavasti:
— Benedikt, minä olen vanhin ja olen yhtä pallon kuin sinä herra Rosen'issa, tiedän myös yhtähyvin kuin sinä mitä me Rosenilaiset olemme velkaa itsellemme! Minä annan sinulle kunniasanani että tämä tyttö ei tule jäämään tuntiakaan kauemmin taloon kuin inhimillinen ja kristillinen oikeus vaatii, vaan nyt hän on kipeä, enkä minä salli että häntä rääkätään. Niin kauan kuin minä istun Rosen'issa, ei kellekään ihmiselle vääryyttä tehdä sen katon alla.